Musiikista

Minä olen melko kaikkiruokainen musiikin suhteen. Minulla soivat samalla levyllä sulassa sovussa Rammstein ja Coldplay tai Johanna Kurkela ja Happoradio. Mutta se ei tarkoita, että kuuntelisin ihan mitä tahansa. Joskus tulee vastaan musiikkia, jossa on periaatteessa kaikki kohdallaan. Sanat ovat hyvät, eikä kitaran saundi tai bassokuvio ärsytä, mutta jotain siitä puuttuu.

Minulle bändejä tärkeämpiä ovat aina olleet kappaleet. En ole ikinä erityisemmin fanittanut mitään bändiä tai artistia. Minä fanitan kappaleita. Usein löydettyäni hyvän biisin, kuuntelen sitä kirjaimellisesti kyllästymiseen asti. Joskus teininä, kun kuunneltiin vielä kasetteja, minä aiheutin äidilleni suunnatonta hilpeyttä nauhoittamalla puolet kasetista täyteen kahta silloista lempikappalettani vuorotellen. Nykyisin aiheutan hilpeyttä myöntämällä, että biisit olivat Backstreet boys - Show me the meaning of being lonely ja b.o.n - Boys. Ei voi paljon ällölällympiä poikabändibiisejä olla. :D

Minulle hyvässä kappaleessa täytyy siis olla jokin juju. Jokin mikä kestää tuhansia kuuntelukertoja. Jokin kohta, joka on niin kaunis, että melkein itkettää. Jokin, joka saa kysymään miten jotain niin kaunista on voitu edes keksiä?

Tässä kappaleessa se kohta on tuo lause How it will end. Ai että.

Okei ja lisätään vielä, että 95% hyvistä kappaleista on mollivoittoisia. Monet hyvät mollissa alkavat biisit on menty pilaamaan duurikertseillä. SE on hirveän väärin. ;)

Ja tässä on mielestäni maailman ehdottomasti paras kappale. Tähän en kyllästy vaikka kuinka sitä kuuntelen. Tässä on kaikki kohdallaan niin, että tuntuu.