Tuo lause Stephenie Meyerin kirjasta Aamunkoi on jäänyt soimaan päässäni ja noussut esiin uudestaan ja uudestaan. Jatkaisin ajatusta, että lapsuus on myös maailma, jossa kukaan ei valehtele. Lapsuus on maailma, jossa minäkään en valehtele, vaan voin aina olla rehellinen ja avoin.
Aikuisuus on niin paljon monimutkaisempaa. Aikuinen kuulee rakkailtaan samasta tilanteesta kaksi eri tarinaa ja tietää, että toinen valehtelee. Aikuinen joutuu valitsemaan, kumpaa uskoo. Minun aikuisuuteni alkoi, kun jouduin tekemään tuon valinnan vanhempieni välillä.
Aikuinen joutuu myös valitsemaan, kelle on uskollinen. Aina ei voi puhua kaikesta avoimesti juuri niille ihmisille, joille haluaisi. Mutta on eri asia valehdella kuin jättää jokin asia kertomatta. Vai onko? Onko sittenkin niin, että aina ei vaan voi olla rehellinen vaikka haluaisi?
Entä sitten tilanteet, joissa suhde johonkin ihmiseen on muuttumassa, kuten esimerkiksi seurustelun aloittaminen tai lopettaminen? Missä vaiheessa olen velvollinen puhumaan ja kenelle? Ja missä menee raja oman puhumisen tarpeen ja toisen luottamuksen pitämisen välillä?
Onneksi on Jumala, jolle en edes voi valehdella. Häneltä en voi salata mitään, en jättää jotain asiaa kertomatta hänen parhaakseen tai omaksi parhaakseni. Onneksi on Jumala, joka ei valehtele minulle.
Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: "Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan." Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Ps. 91:1-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti