Onpa ollut pitkä tauko tämän blogin päivittämisessä! Huh! Mutta syy on hyvin yksinkertainen. Jo aikaa sitten olen todennut, etten minä osaa kirjoittaa onnellisena. Kirjoittamisen tarve ja kaipuu siihen tulee huolien, surujen ja ahdistuksen myötä.
Kevät on ollut onnellista aikaa. Välimatkan lyhennyttyä 300:sta kilometristä 65:een on nähty paljon sulhoni kanssa. On vietetty yhdessä monta mukavaa koti-iltaa, tehty muutama onnistunut metsäretki, järjestelty häitä, vietetty pikkuveljen lakkijuhlia ja pariskunta päivää opiskelukavereiden kanssa. Oman parisuhteen myötä sitä on tarkkaillut myös toisten parisuhteita jotenkin uudesta näkökulmasta. Miten toisille puhutaan? Mitä tehdään yhdessä, mitä erikseen? Miten tunteita näytetään? Miten ristiriitoja selvitellään? Tarkkailun myötä olen huomannut, että on monenlaisia pareja ja me olemme toisenlainen pari, kuin ne kaikki muut.
Joskus kun äitini alkoi seurustella nykyisen miehensä kanssa, minä ajattelin monesti kuinka ällöttävää oli, että aikuiset ihmiset olivat niin rakastuneita. Myöhemmin opin olemaan onnellinen äidin puolesta. Nykyään ymmärrän oikein hyvin. Minä rakastan tulevaa miestäni todella paljon. Me vietämme tiiviisti aikaa yhdessä, koska haluamme. Jokainen pidempi erossaoloaika on vaikeaa. Joskus ympäristöstä tulee sellainen tunne, että näin rakastunut ei saisi olla. Pitäisi olla riitoja ja jotenkin enempi arkea.
Kyllä meillä on erimielisyyksiä ja kyllä joskus suututtaa, mutta me emme riitele sillä tavalla, minkä minä miellän riidaksi. Me vain keskustelemme hiukan tiukempaan sävyyn tai sitten minä itken ja toinen yrittää selvittää, että mikä on. (Jälkimmäinen on se tavallisempi kaava.) Ja mikä se enempi arkea oikein on? Se, että kumppanista tulee itsestäänselvyys? Onko se jotenkin tavoittelemisen arvoista? Sekö on vakiintuneen aikuismaisen parisuhteen merkki? Jos näin on, niin minä haluan pitää tämän teini-ihastuksen. Olen tässä onnellinen ja tiedän hänenkin olevan. Ehkä sellainen arki joskus on meidänkin edessämme, ehkä ei. Kuka sen tietää. Ja miksi sitä pitäisi jo olla?
Näissä mietteissä oli lohduttavaa kuulla tulevan appiukkoni sanat meidän tulevasta avioliitostamme: "Kyllä tämä oli aika selvää alusta asti. Kun ei kumpikaan ole enää mitään teinejä, niin semmoiset hassuttelut on jääneet taakse. Ei tässä ole mistään teini-ihastumisesta kyse."
Miksi sitten halusin tästä nyt kirjoittaa? Siksi, että sulhoni on toisella puolella Eurooppaa työreissulla ja minua itkettää, kun on niin kova ikävä. Toiset naurahtelevat ikävälleni todeten: sehän on vain viikko. Mihin minä vastaan, että se on pisin aika, mitä olemme olleet toisistamme erossa seurustelun aloittamisen jälkeen. Mutta sitten on onneksi sellaisia kuin pikkuveli, joka totesi: Kyllä mä ymmärrän.
Kyllä minäkin ymmärrän. Kauhistuttaa jo nyt, että ensi viikon on minulla mies matkoilla. Koska ollaan oltu yhdessä jo niin kauan, ikävä ei ole vain konkreettisesti häntä, vaan sitä kumppania. Sitä jonka kanssa juuri jaan sen arjen. Rakkaus ei todellakaan ole enää niin kiihkeää, kun s e teillä nyt on. Kyllä vuodet siihen vaan vaikuttaa. Mutta ei pelkästään huonompaan suuntaan. Suhde muuttuu syvemmäksi ja tunteet tavallaan tasaantuu syvemmäksi kumppanuudeksi. Ilman toista on aivan orpo. Vähän sekava selitys. Pointtini kai on, että kyllä se suhde vuosien aikana väistämättä muuttuu, mutta älä näe sitä negatiivisena asiana! Eletyt vuodet yhdessä tuo kokemusta, syvyyttä, voimaa, tasapainoa ja sitä rakkautta.
VastaaPoistaKiitos! Tiedän kyllä, että suhde muuttuu, ei se varmasti aina tällaista ole, enkä näe sitä huonona asiana automaattisesti. Ehkä mun pointti oli enemmän se, että välillä ympäristöstä tulee semmoista painetta, että ei saisi olla enää näin kiihkeää vaan pitäisi jo tasaantua. Tai sellaisia, että nauttikaa nyt kun se on vielä kivaa, kyllä se ilo siitä karisee. Tommoset kommentit ei anna siitä tasaantumisesta kauhean postiviista kuvaa ;) Sun kuvaus kuulostaa paljon paremmalta!
VastaaPoista