Leirielämää

Tämän juhannusviikon olen toipunut leiristä. Leiristä, johon mahtui monenlaista. Liikaa.

Tänään huokasin helpotuksesta, kun konfirmaatio saatiin kunnialla päätökseen. Konfirmoitiin myös se kolmen kopla, joka piti ottaa puhutteluun melkein joka päivä. Pojat, jotka kirjoittivat hyvän mielen -lappuuni: oot ihan mukava silloin, kun et oo vihanen meille t. kolmen kopla.

Koplan lisäksi leiriin mahtui perheongelmia, työongelmia ja kaikki päättyi siihen, että leirikeskuksesta lähdettyämme ja uuden leirin saavuttua meiltä saunan kiukaalle jäänyt Raamattu syttyi palamaan. Onneksi ei polttanut leirikeskusta, eikä kellekään käynyt kuinkaan.

Tänään eräissä rippijuhlissa juhlavieras kyseli meiltä, että tuleeko sellainen haikeus leirin jälkeen. Teki mieli vastata, että ei todellakaan! Toisaalta tiedän kyllä, mitä on se haikeus leirin jälkeen - leirikrapula. Kyllä se välillä tuleekin ja vaikka ei haikeutena niin ainakin arkeen palaamisen vaikeutena. Muiden ihmisten näkeminen tuntuu omituiselta ja vieraalta, leiri-ihmisten näkeminen tutulta, vaikkei olisi montakaan sanaa vaihtanut kyseisen henkilön kanssa leirin aikana.

Vastasin kyselijälle, että ei semmoista samanlaista haikeutta enää näin kohta kahdenkymmenen leirin jälkeen tule. Varsinkin kun seuraavalle leirille pitäisi taas rinkka pakata. Juhlavieras tulkitsi vastaukseni, että työstäni on tullut tehdastyötä. Ryhmä sisään, opetus ja ohjelma läpi, konfirmaatio, ryhmä ulos ja uusi sisään. Tavallaan hän ei ole kovin kaukana totuudesta. Joidenkin leirien kohdalla on sellainen olo, että hoidetaan tämä nyt vain alta pois.

Mutta samalla tiedostan, ettei minulla ole varaa tehtaistua. Vaikka minulle leiri olisi se kahdeskymmenes, kolmaskymmenes tai viideskymmenes, niin niille leiriläisille se on ainutkertainen kokemus. Yksi ainut, joka ei koskaan tule takaisin. Joskus se luo paineita. Kaiken puhuttelun ja ongelmien keskellä pitäisi tarjota jotain ainutlaatuista ja elämyksellistä. Julistaa armon ja rakkauden sanomaa näille mustavalkoisilla laseilla katsoville nuorille. Vanhemmat eivät helpota tätä tehtävää yhtään lykkäämällä joskus viikon kasvatusvastuunkin meille työntekijöille.

Joskus mietin, ettei leirielämä ole minua varten enää. Mutta sitten tulee se hetki, kun isoset vetävät huippuhauskan sketsin ja nauran katketakseni. Rippikoululainen antaa loistavan vastauksen tai heittää kiperän kysymyksen. Tai rippijuhlissa konfimoitu totetaa, että kyllä te minua vielä näette seurakunnassa. Muutan mieltäni. Tätä minä kuitenkin haluan tehdä. Viettää viikon korvessa nuorten kanssa puhuen elämän tärkeimmistä asioista, silloinkin kun ne eivät tärkeiltä heistä tunnu.