Reilun puolitoista vuotta olen nyt saanut opetella rakkautta tämän miehen kanssa. Opetella rakastamaan ja ottamaan sitä vastaan. Aina se ei ole helppoa. Joskus se on yllättävän helppoa. Joskus on vaikea määrittää, mikä on rakkautta ja mikä tapaa ja tottumusta.
Olen keksinyt yhdessäolomme aikana monenlaisia rakkauden määritelmiä.
Rakkaus on sitä, kun toinen ymmärtää mitä puhut harjatessasi hampaita samaan aikaan kun puhut.
Rakkaus on ruuan laittamista valmiiksi, kun toinen tulee töistä.
Rakkaus on ruusukimppu syntymäpäivänä.
Rakkaus on sitä, että uskaltaa itkeä, kun loma loppuu.
Rakkaus on sitä, että jännittää polttareita toisen puolesta.
Viime päivinä olen löytänyt uusia määritelmiä
Rakkaus on sitä, että vierailee toisen luona sairaalassa päivittäin, vaikka sairaalan haju kuvottaa.
Rakkaus on sitä, että luopuu haavekuvistaan, saadakseen hänet, jota rakastaa.
Rakkaus on jatkuvan menettämisen mahdollisuuden sietämistä. Rohkeutta on rakastaa tuosta pelosta huolimatta.
Rakkaus on sen hyväksymistä, ettei mikään ole täydellistä.
Kai niiden haavekuvien menettämistä saa silti hieman surra? Kai silti saa väsyä sairaalan käytävillä kulkemiseen? Ja onko se yksi täydellinen päivä liikaa pyydetty?
Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.
1. Joh. 4:19
Saa surra haavekuvia! (Niin minä ainakin teen)
VastaaPoistaKuitenkin sitä on ehtinyt päässään monta kertaa käydä läpi, millainen suuri päivä on - ja siihen tuskin on kuulunut kainalosauvoja! Se saa surettaa. Saa surra sitä, että ainakaan ne haavekuvat eivät käy sellaisenaan toteen. Saa väsyä sairaalaan, hoivaamiseen ja saa kiukuttaa kans.
Herra kyllä tietää.
Ja valmistaa teille kaikilla mausteilla just täydellisen päivän!