Minä vihaan nykypäivänä hoettavaa terveen itsekkyyden käsitettä. Minusta itsekkyys on aina toimimista Jumalan tahtoa vastaan. Mutta joskus on niitä tilanteita, että joudun miettimään milloin lakkaan ajattelemasta lähimmäiseni parasta oman jaksamiseni kustannuksella. Inhoan myös ajatusta, että minun pitäisi irrottautua ihmissuhteesta, koska en saa siitä sitä mitä tarvitsen. Mutta kuinka voisin sitten koskaan saada sitä mitä tarvitsen jos jään tähän.
Ja mikä minussa on vikana, kun törmään tähän kysymykseen aina vain uudestaan? Vaadinko minä tosissaan niin paljon liikaa, ettei siihen voi kukaan vastata?
Minä niin haluaisin aina uskoa, että kyllä kaikki kääntyy vielä hyväksi. Kyllä muutos parempaan voi vielä tapahtua. Minä usein uskon vielä silloinkin kun muut jo neuvovat, että anna olla, unohda koko juttu.
Ja entä sitten jos minä annan periksi ja luovutan. Mikä merkitys tällä kaikella sitten oli? Mitä hyötyä tästä oli? Miksi näin piti käydä? Mutta pitääkö minun todella käydä tämä sota, taistella viimeiseen mieheen vai voinko antautua ja säästää jäljellä olevat voimat? Taistelenko vielä vaikka voitosta en ole enää ollenkaan varma? Taistelenko minä ihan turhaan? Taistelenko minä yksin?
Ja minkä puolesta minä edes taistelinkaan?
Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?
Jos mokaat.
Haluan vaan kertoa sulle että hei sä et oo ainoa joka joskus miettii tällaisia. Milloin on aika ajatella omaa jaksamista ja milloin sitä lähimmäisen hyvää? Kuitenkin jos itse uupuu, ei pysty rakastamaan toistakaan. "Minä usein uskon vielä silloinkin kun muut jo neuvovat, että anna olla, unohda koko juttu." Miksi kannattaa luovuttaa uskomasta sellaiseen, mitä pitää oikeana tai tärkeänä? Jos omilla teoillaan ja olemisellaan voi tehdä maailmasta toiselle edes vähän paremman paikan olla ja elää, niin ei kai se elämä silloin ainakaan hukkaan mene.
VastaaPoistaHei siskopieni.
VastaaPoistaTäällä on se toinen ikuinen taistelija, joka liputtaa palaneella tasangolla, kun muut sanoo, että älä mieti sitä enää. Ja vielä viimeiseen asti elää toivo.
Että tämä muuttuu paremmaksi, jossain joskus on paremmin. Että ei tämä aina ole tätä taistelua vaan.
Joskus pitää muistaa myös sanoa, että tänään en jaksa enempää. Se on oikein myös sitä pyytävää kohtaan. Itsensä repiminen rikki toisten vuoksi haavoittaa lopulta myös niitä muita.
Ja sinulla on oikeus kurottaa kohti mahdottomia, olla juuri niin vaativa kuin sydän sanoo. :)
Voi hyvin, olet rakas!
Jumala pitää sinusta huolen.
Heidi
Niinhän se on. Ja jos miettii mikä on Raamatun kanta niin itse en ainakaan muista yhtään kohtaa jossa sanottais, että anna periksi ja vaivu epätoivoon, lakkaa uskomasta. Eiköhän se kehoitus siellä oo ihan päinvastainen. Toki ei Jumalakaan halua, että me uuvutaan siihen rakastamiseen. Se ei varmasti ole Jumalan tarkoitus.
VastaaPoistaKiitos siskosein rohkaisusta! En minä kokonaan toivosta luovu, mutta välillä taistelun tuoksinassa on hyvä vetää henkeä ja laittaa kädet ristiin :)