... on ikävän päivä. Blogistani löytyy nyt kahdeksantoista tekstiä tunnisteella ikävä. Siitä olen paljon kirjoittanut ja paljon sitä miettinyt. Enkä vieläkään saa sitä sellaiseen pakettiin, että voisin sen halutessani siirtää sivuun ja unohtaa.
Ikävöin tänäänkin. Ikävöin pappaa, jonka taivasmatka alkoi tasan vuosi sitten. Ikävöin häntä, joka oli silloin tukena.
Mutta eniten ikävöin isää. En Taivaallista Isääni tällä kertaa, koska tiedän, että hän on tässä lähellä, vaan maallista isääni. Tällä viikolla soitin isälle. Kysyin apua koulutehtävässä. En muista, koska olisin viimeksi niin tehnyt. En ehkä koskaan.
Minulla on edelleen isä ja olen kiitollinen siitä, että välit ovat pysyneet vanhempien erosta huolimatta. Silti välit ovat jotenkin etäiset. Jotain on siinä välissä. Ikävä on siinä välissä. Ikävä siitä ajasta, joka meni ja jolloin etäännyttiin. Siinä on myös sanoja, joita en olisi koskaan halunnut isältä kuulla. Sanoja, joita isä ei todennäköisesti muista sanoneensa.
Etääntyminen tuli meille pahaan aikaan. Kun isä lähti, minä olin vielä teini. En aikuinen. Mutta minun oli kasvettava nopeasti. Ja nyt kun haluaisimme taas olla läheisempiä, emme osaa, koska nyt minä olen aikuinen myös. Kuinka voisikaan olla läheinen ihmisen kanssa, jota ei kunnolla tunne. Onko aikuisenakin edelleen lupa kaivata isää?
Olen kuunnellut jälleen North Point Community Churchin sivuilta pastori Andy Stanleyn luentoja. Aivan loistavia ovat muuten! Stanley puhuu siitä, kuinka me joskus haluaisimme luovuttaa jonkun perheen jäsenen suhteen. Välit ovat syystä tai toisesta niin vaikeat, että lopulta ei jaksa muuta kuin sanoa, ettei minua kiinnosta. Minä en välitä. Haluaisimme pyyhkiä tuon ihmisen elämästämme samalla tavoin kuin entisen seurustelukumppanin tai ystävän. Mutta me emme voi, koska olemme samaa perhettä. Perhe pysyy tapahtui sen sisällä sitten mitä tahansa. Vaikka ei oltaisi missään tekemisissä, ollaan silti samaa perhettä eikä sitä muuta mikään. Minä en voi olla välittämättä, koska minut on luotu välittämään.
Lapsissa on aina sisäänrakennettuna kaipaus erityisesti isän hyväksyntään ja rakkauteen. Minä tunnistan se kaipuun itsessäni nyt vahvemmin kuin pitkään aikaan. Tiedän kyllä, että isä rakastaa minua, mutta kaipaan nähdä sen myös käytännössä. En minä vaadi mitään ihmeellistä. Vain isältä hieman aikaa. Aikaa olla vain minua varten edes hetken. Tutustua uudestaan.
Andy Stanley kannustaa meitä taistelemaan tuon rikki menneen ihmissuhteen puolesta. Nöyrästi tulemaan toista vastaan ja puhumaan asioista. Nöyrtyminen on kuitenkin helpompaa, kuin kantaa katumusta tai katkeruutta siitä, ettei tehnyt asialle mitään. Minä kerään vielä rohkeutta puhumiseen. Rukoilen taivaalliselta Isältä apua ja odotan, että osaan sanoa isälle sen, mitä haluan.
Rakas Taivaallinen Isä,
korjaa sinä se, mitä meistä kumpikaan ei osaa.
Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti