Ostin punaisen pipon, koska vihdoin on kylmä. Näytän kuulemma tontulta se päässä, mutta minua se ei jouluihmisenä varsinaisesti haittaa. Ostin myös paljon muuta, esimerkiksi vihreän pörrömaton uuteen kotiini. Sellaisen maton, joka näyttää ruoholta. Sekä valmistujaismekon. Voi hurja, sitä oikeasti kohta tarvitsee.
Syy näihin ostoksiin oli äiti. Äiti tuli viikonlopuksi käymään. Se oli hyvä. Edellisellä kerralla vierailun keskeytti heti alkuunsa tieto mummun kuolemasta. Nyt vierailusta jäi hyvät muistot. Kohdattiin yhdessä pelot ja suru.
Äitin tulo sai minut huomaamaan, kuinka hyvin minulla elämä täällä on. Kuinka täyttä ja kokonaista, vaikka kaupungissa asumisesta välillä valitankin. "Kyllä sinulla on täällä hyvä elämä", totesi äitikin. Niin onkin. Täällä on hyvä elämä, jonka hyvyyden tajuan parhaiten vasta nyt, kun se on kohta päätöksessään.
Tämä on se elämä, joka on kasvattanut minua eniten. Täällä olen kohdannut rakastumisen, kuoleman, eron, ilon, ikävän ja onnen. Minä en ole enää se sama tyttö, jonka isä tänne toi. Käsitykseni itsestäni on monella tapaa muuttunut. Minä olen aikuisempi, itsenäisempi ja onnellisempi. Mustissa kulkeva tyttö on ostanut punaisen pipon.
Minulla on myös rohkeutta lähteä rakentamaan uutta elämää takaisin kotiin. Vaikka palaan sinne, ei elämä sielläkään ole enää samanlaista. Minussa on tapahtunut jotain peruuttamatonta. Olen siitä onnellinen. Tiedän, kuka olen. Minä olen tyttö punaisessa pipossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti