Hyvästi.

Minä kävin sanomassa mummulalle hyvästi. Talo on tyhjennetty ja myynnissä. Mahdollisia ostajiakin on ollut, joten katsoin parhaaksi käydä siellä vielä nyt kun se on mahdollista.

Ensimmäinen itkun aihe oli kaksi tyhjää tuolia olohuoneessa. Kuinka kovasti toivoin, että voisin vain mennä sisälle ja huikata tervehdyksen ja löytää Mummun ja Papan istumasta noista tuoleista. Mummu ponkaisisi heti pystyyn, heittäisi sukan kutileen sivuun ja lähtisi keittiöön etsimään jotain syötävää. Pappa kääntyisi hitaammin ovelle ja kysyisi: "Mitä tyty?"

Kiersin koko talon kellarista vintille. Kävin läpi muistoja. Kellarin pakastimesta aina haettiin Ville Vallattomia. Päärynän tai vanilijan makuisia jätskitikkuja. Pelättiin vähän lämmityshuonetta, koska öljykattilasta kuului outoja ääniä. Nyt en enää pelännyt, vaan uskalsin mennä säätämään lämpöjä pienemmälle.

Keittiön pöydän ääressä meillä oli omat vakiopaikat. Ikkunan vieressä jääkaapin edessä oli minun paikkani. Vastapäätä oli serkkuni paikka. Siitä näki kuulemma hyvin, jos tuli vieraita tai toisesta ikkunasta, jos naapurin lapset hakevat leikkimään. Mummu hääri aina ympäriinsä ja malttoi ehkä hetkeksi istua emännän jakkaralle. Soitin vielä vellikelloakin viimeisen kerran. Kolkko oli se ääni tyhjässä talossa.

Pieninä koululaisina äiti toi meidät joskus aamulla mummulaan, kun koulu alkoi vasta myöhemmin ja Pappa sitten heitti meidät kouluun. Pappa oli aina aamuisin jo hereillä, hakenut postin, pelasi olohuoneessa pasianssia ja kuunteli ylen radiosta hartaita säveliä. Mummu saattoi hyvinkin vielä nukkua ja sinne Mummun viereen kipsahdimme mekin. Nukahdimme hartaisiin säveliin ja heräsimme Mummun keittämälle aamupuurolle ja kaakaolle. Papan kyydissä kouluun pelkäsin aina, että myöhästyisimme, vaikka matkaa ei ollut kuin kilometri. Pappa ajoi niin hitaasti ja varovasti. Koskaan ei myöhästytty, eikä koskaan sattunut mitään.

Vintillä leikittiin monenmoista. Hilda ja Hulda valmistautuivat milloin mihinkin juhlaan ja Mummun vaatekaapista löytyi aina sopivaa päällepantavaa. Tai no tilaisuuteen sopivaa. Pöksässä (vintin komerossa) kesällä minä kirjoittelin runojani ja haaveilin aina niin kauan, että Mummu pisti Papan katsomaan, mitä se tyttö touhuaa siellä yksinään. Vintin rapuissa oli oikea taidenäyttely. Kaikkien meidän viiden lastenlasten piirrustuksia tai töherryksiä. Niin kauan ne siinä olivat, että nyt seinät kaipasivat kovasti maalia.

Ei tämä talo ole enää sama ilman Mummua ja Pappaa. En minä tätä jää kaipaamaan, vaan sitä mitä se oli silloin kun se oli täynnä naurua ja musiikkia. Mummun kuoleman jälkeen se hiljeni. Papan kuoleman jälkeen vaikeni.

Ehkä sinne nyt tulevat uudet iloiset ihmiset, jotka tuovat omat naurunsa ja äänensä.

Ja onhan minulla muistoni.

Vähän matkaa talolta, missä roskat palavat,

kasvaa ikäiseni puu, nyt jo oksat kantavat

painonsa.