Viime sunnuntaina eräässä kirkossa tapahtui jotain odottamatonta.
Siellä oli nuori naispappi saarnaamassa. Sunnuntain aihe oli Jeesuksen lähettiläät ja tekstinä kertomus Kuninkaan pidoista, joihin alunperin kutsutut eivät halua tulla ja vasta kun kutsu esitetään kaikille, alkaa vieraita tulla. Yhdellä heistä ei kuitenkaan ole Kuninkaan antamaa juhlapukua ja hänet heitetään ulos pimeyteen itkemään ja kiristelemään hampaitaan. Pappi aloitti saarnansa hyvin avaamalla vertausta. Hän selitti ymmärrettävästi, kuinka Kuninkaan eli Jumalan eteen ei kukaan voi tulla omissa vaatteissaan, vaan Jumala on meille kasteessa antanut vaatteet, joissa meidän on tarkoitus kerran liittyä Kuninkaan pojan häihin. Omat teot eivät riitä. Tämä ei ollut se odottamaton osuus.
Papin saarna jatkui kutsumuksen pohtimiseen. Hän kertoi, kuinka oli itse teologiaa opiskellessaan joutunut miettimään kutsumustaan. Voiko hänellä naisena olla pappiskutsumus? Tämäkään ei ollut odottamatonta.
Sitten pappi pääsi aiheeseen, joka on puhuttanut valtavasti viimeaikoina. Lähetysseura siunasi lähetystyöhön miesparin. Pappi pohti, kutsuisiko Jumala työhönsä ihmisiä, jotka eivät ole hänen mielensä mukaisia. Pappi myös totesi, että hänestä surullista tässä kaikessa on se, kuinka ihmiset ottavat Jumalan aseman tuomitessaan toisten kutsumuksen vääräksi. Tämä oli hieman odottamatonta ja ajattelinkin, että nyt lähdettiin aika rohkealle linjalle tässä saarnassa.
Mutta se oikeasti odottamaton tapahtui vasta messun päättyessä. Herran siunauksen jälkeen, loppusoiton alkaessa nousi takaamme seisomaan vanhempi nainen, joka alkoi julistaa kovalla äänellä: "Raamatussa sanotaan, että miesten kanssa makaavat miehet ovat Jumalalle kauhistus. Tämä on totuus. Älkää eksykö." Naisen puheenvuoroa jotenkin painottivat taustalla pauhaavat urut. Puheen päätteeksi eräästä penkistä kuului miesääni, joka sanoi: Aamen.
Sitten musiikki päättyi, nainen istuutui ja avustavana pappina toiminut kirkkoherra tuli naisen viereen ja jäi juttelemaan hänen kanssaan, kun me poistuimme kirkosta hieman hämmentyneinä.
Minä jäin miettimään tuota tilannetta jälkeenpäin. Mikä oli tuolla kirkkoreissulla todellista Jumalan sanaa? Tuliko se saarnastuolista Jumalan palvelijan sanomana vaiko kenties rohkean seurakuntalaisen suusta penkistä urkujen säestyksellä. Minä joudun ikäväkseni kallistumaan jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen.
Millaisia tilanteita kirkko aiheuttakaan, kun se ei ota selkeästi kantaa tähän aiheeseen. Tuskin kenellekään jäi kovin levollinen mieli tuosta jumalanpalveluksesta. Toisaalta, onko meille levollista mieltä enää kovin kauan luvassakaan. Miten kaukana lopunakoihin ennustetuista vainoista me oikeastaan olemme?
Mannaa Jumalan lapsille -kirjasta löytyi Lutherin lohduttavat sanat tälle päivälle ja näihin mietintöihin:
Mieletön se, joka ajattelee: "Ei Jumalaa ole." Ps. 14:1
Näin luonto ja järki aina tekevät: ne eivät mene tuntemisia edemmä. Kun eivät enää tunne, ne kohta uskaltavat kieltää Jumalan sanoen: Ei täällä ole Jumalaa. --
Armo pysyy sanassa kiinni, piti luonto sitä totena tai valheena. Uskolle ominaista on riippua Jumalan pelkässä sanassa. Se tarttuu kiinni sellaiseen, jota se ei näe, mutta jonka sana lupaa. Samalla se kuitenkin näkee paljon sellaista, joka kiusaa sitä, aivan kuin sanan lupaukset olisivat mitättömät ja turhat. Juuri sitä, mitä luonto sanoo hulluudeksi ja jota se pakenee, usko sanoo oikeaksi tieksi.
Me yritämme joskus aivan liikaa järkeillä Jumalan sanaa tähän päivään sopivaksi. Selittää, muokata, tulkita kontekstin mukaan tai irrottaa siitä, jotta se olisi mukavaa luettavaa ja suvaitsevaista tekstiä. Palatakseni tuohon papin saarnaan, niin kyllä olen samaa mieltä, että Jumalan tehtävä on tuomita, ei meidän. Mutta meidän tehtävämme ei ole myöskään hyväksyä kaikkea, varsinkaan sellaista, minkä Jumala sanassaan on niin selkeästi ilmaissut. Meidän luontomme haluaa esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa Raamatun sanan. Sieltä voimme löytää syntiinlankeemuksen ensimmäisen vaiheen, kysymyksen: Onko Jumala todella sanonut?
Onko Jumala todella sanonut, että miehet voivat mennä naimisiin miesten kanssa? Kysynpä vain.
Armo pysyy sanassa kiinni, piti luonto sitä totena tai valheena.
Mutta jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.
Joel. 2:32
AAMEN! :)
VastaaPoista- M
Entäs jos sinun lähimmäinen paljastuu homoksi, hylkäätkö SINÄ?!?
VastaaPoistaKäsittääkseni en puhunut tässä mitään hylkäämisestä. Vaikea tilanne se olisi sen myönnän, mutta niin olisi sekin jos lähimmäiseni valehtelisi minulle. Silti sanon, että en hyllkäisi. Eikä hylkää Jumalakaan.
VastaaPoistaMinua sitten ärsyttää puusilmäisyys (vinkkinä Anonyymi 18.10.). Se että Raamatun ja oman uskonsa valossa ajattelee homoseksuaalisuuden olevan Jumalan mielen vastaista ei automaattisesti tarkoita sitä, että on hylkäämässä ihmisiä. Samalla tavalla avoliitto on väärin ja Valosydän voisi varmasti siitäkin kirjoittaa - eikä hän silti ole pistämässä välejä poikki avoliitossa elävän läheisensä kanssa. Surulliseksi se voi silti saada - mutta tämän näkemyseron ei tarvitse olla ystävyyden ja välittämisen esteenä.
VastaaPoistaJa kuten on jo todettu, tässä tekstissä ei puhuttu mitään hylkäämisestä. Tässä pohdittiin kuultua saarnaa ja sen aiheuttamaa välikohtausta kirkossa sekä näistä kummunneita ajatuksia.
Sen vaan sanon, että viime sunnuntain teksti oli todella haastava. Mielummin jopa ottaisin kivitettävän naisen tai silmien irrottamisen pohdittavakseni. ;)
Ja loppukevennyksenä teologivitsi:
Kuka oli historian ensimmäinen teologi?
Käärme, sillä hän kysyi "onko Jumala todella sanonut".
Niin, näistä asioista on vaikeaa keskustella esimerkiksi uskovan ja ei-uskovan kesken, koska asioita katsotaan niin täysin eri näkökulmasta. Kristitty perustaa ajatuksensa sille, että JUMALA RAKASTAA JOKAISTA, ei välttämättä ihmisen tekoja. Lisäksi kristitylle yksinkertaisesti riittää perusteluksi Raamatun Sana. Ei-uskovan taas on helppoa nähdä Jumalan suojelu vain tuomitsemisena, ei rakkautena ollenkaan. Eli on todella vaikeaa synnyttää järkevää keskustelua.
VastaaPoista"Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla." (Matt.23:37)
"Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta."
(Jer. 31:3)
Jumala on rakkaus!
- M
Kiitos näistä selittävistä kommenteista Prinsessa Rummakko ja M! Prinsessa Rummakko on aivan oikeassa suhtautumisestani avoliittoon ja siitä, ettei se ole eikä varmasti tulekaan häiritsemään ystävyyttäni tai välittämistäni avoliitossa asuvia ystäviäni kohtaan. Tässä tekstissä oli ehkä myös hieman kritiikkiä kirkolle siitä, ettei se ota selkeää kantaa tällaisiin asioihin, jotka ihmisiä saattavat johtaa epätietoisuuteen siinä, mikä Raamatussa todella on Jumalan sanaa ja miten siihen tulisi suhtautua.
VastaaPoistaLisäksi kirjoitin muistaakseni joskus aikaisemmin tuosta M:n pointista tekstissäni Silmälasit. Ei-uskova katsoo näitä asioita aivan eri silmälasien takaa, kuin uskova. Siksi on niin vaikea keskustella.
Lopuksi lisään, että Jumala on opettanut minulle eilen ja tänään mitä todellinen rakkaus on ja voi valtava sitä rakkauden määrää, jolla hän meitä rakastaa, kaikista virheistämme ja puutteistamme huolimatta!