Vastavirtaan

Minun hengelliset juureni ovat vahvasti luterilaisuudessa, mutta vielä vahvemmin viidesläisyydessä ja sleyläisyydessä. Suomeksi tämä tarkoittaa, että minä olen konservatiivikristitty. Opiskeluaikani sain viettää tiiviisti Suomen Raamattuopiston, viidesläisyyden kehdon, siipien suojissa. Opiskelin, harrastin ja vietin aikaa ihmisten kanssa, jotka ajattelivat asioista ainakin pääosin aivan samalla tavalla kuin minä.

Nyt kun olen kohta vuoden ollut poissa opistolta, työelämässä, oikeassa maailmassa, alan huomata millainen lintukoto opisto on minulle ollut. Opistolla tunsin olevani omieni parissa. Kehitin jopa mielikuvan, että näin kaikki uskovaiset nuoret asioista ajattelevat. Tiesin kyllä, ettei se aivan pitänyt paikkaansa, mutta kun kyse oli muista uskovista, niin yleensä asioista jyrkkääkin mieltä oleminen ei herättänyt kummastusta.

Nyt on toisin. Välillä tunnen olevani melkoinen kummajainen. Poikaystäväni sai töitä pienen paikkakuntamme lähimmästä suuremmasta kaupungista ja etsii nyt asuntoa sieltä. Viimeksi perjantaina sain selittää, etten ole muuttamassa hänen luokseen, eikä hän minun. Surullista oli, että sain selittää tätä työkaverilleni, joka on keski-ikäinen miespappi. Kun sanoin, että jos sitä mentäisiin naimisiin ensin ja siirrettäis vasta sitten tavarat samaan osoitteeseen, sain vastaukseksi huomautuksen: Sehän on tosi vanhanaikaista.

Jos olisin sillä hetkellä häkeltynyt papin kommentista hieman vähemmän, olisin ehkä tajunnut vastata hänelle, että yhtä vanhanaikaista kuin ylösnoussut Jeesus, jota sinäkin työksesi julistat. Kyllä minä ymmärrän, että maailma muuttuu ja arvot ja asenteet muuttuvat, mutta mitä tapahtui Raamatun sanalle:
Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.
Hepr. 13:8

Jos Jeesus on edelleen sama, niin ei kai hän yhtäkkiä ole muuttanut mieltään niin ratkaisevasti, että hänestä avoliitossakin voi ihan hyvin asua ja että se on sama asia kuin Jumalan edessä solmittu avioliitto? Minä en ainakaan suostu uskomaan tätä. Tällaiset asiat, tilanteet ja keskustelut ovat saaneet minut ymmärtämään mitä tarkoittaa, kun puhutaan, että kristityt kulkevat vastavirtaan, kapeaa tietä.

Juttelin viikonloppuna kohtuu tuoreen avioparin kanssa, jotka eivät myöskään olleet asuneet tai nukkuneet yhdessä ennen naimisiin menoa. Tuore vaimo huokasi surullisena: Kyllä mä on miettiny, että voi miten paljon ihmiset menettää, kun ne ei oota. Koskaan en ole kenenkään kuullut sanovan, että oispa toimittu nopeemmin tai voi kun ei ois ootettu niin pitkään. Sen sijaan olen kuullut avoliitossa asuneen ystävän suusta kommentin häiden jälkeen: eihän tää oikeestaan mitään muuta.

Vaikeatahan se odottaminen on. Todella vaikeata välillä. Mutta olin minä maailman silmissä kuinka kummajainen tai vanhanaikainen tahansa, niin minä aion silti odottaa. Minä en aio koskaan asua poikaystäväni kanssa yhdessä. Aviomieheni kanssa kyllä, sitten aikanaan. Minä haluan, että avioliitto muuttaa asioita, muuttaa parisuhdetta. Minä toivoisin myös, että kirkko ei ainakaan ruokkisi sitä harhakuvaa, että tällainen avioliittoon odottaminen on vanhanaikaista tai ettei kukaan enää tee niin. Kyllä tekee ja niitä pareja on kyllä vielä paljon.

Ja vielä ihan selvyyden vuoksi, tämä teksti ei ole sitä varten, että se tuomitsee kaikki avoliitossa elävät. Tämä on rohkaisuksi kaikille, että ei se odottaminen ole niin harvinaista ja vanhanaikaista, kuin luullaan. :)