Joskus minua häiritsee sellainen ajatus, että pitää olla kuin mieheni olisi ensimmäinen mies elämässäni. Ensimmäinen, jota olen suudellut. Ensimmäinen, jota olen rakastanut. Ensimmäinen, jonka kanssa olisin voinut kuvitella meneväni naimisiin. En tiedä mistä tällainen ajatus tulee, mutta sellainen välillä on. Ikään kuin minulla ei saisi olla mitään parisuhdehistoriaa ennen tätä miestä.
Mieheni ei ainakaan tietoisesti ole tätä aiheuttanut, vaikkei hän haluakaan edellisiä seurustelujaan muistella, on minulla kyllä ollut siihen lupa. Ehkä tämä on myös sellainen mies-nais-asia. Miehille mennyt on mennyttä. Naiset haluavat vatvoa ja käsitellä ja nähdä merkityksiä menneissä tilanteissa ja valinnoissa. Muistelun luvasta huolimatta jouduin yhtenä päivänä miettimään menneisyyden kipeän asian äärellä, että voinko tätä miehelleni kertoa. Mietin, että miksi haluaisin tämän kertoa. Siksikö, että haluan jotenkin retostella sillä, että on minulla ennenkin ollut joku vakavasti otettava, olisin minä muillekin kelvannut? Ei, se ei ollut se syy. Halusin kertoa, koska se on osa minua. Osa historiaani ja osa sitä, mikä on tehnyt minusta tällaisen. Se selittää jonkinverran nykyistä käyttäytymistäni. Halusin, että hän tietää, mistä tämän kertainen pelkoni johtuu.
Kun rupesimme mieheni kanssa seurustelemaan, minä olin 23 vuotias ja mieheni oli 27. Nykypäivänä olisi jo aika ihmeellistä, ettei sen ikäisillä nuorilla aikusilla olisi ollenkaan seurustelukokemuksia taustalla. Ja miksi se tausta pitäisi pyyhkäistä pois sitten kun mennään naimisiin? Vanhempani ovat eronneet. Kun äiti puhuu avioliittoajoistaan isäni kanssa, hän puhuu entisestä elämästä. Isä ei puhu siitä ajasta ollenkaan. Äidin puheissa historia tulee joskus esille, mutta harvoin ja kaukaisena entisenä elämänä. Isälle historia on pyyhkäisty pois. Joskus tuntui, että meidän lasten lapsuusaika oli pyyhkäisty pois. Isälle me olimme nyt ja tässä, aikuisia tai lähes aikuisia lapsia, mutta lapsuuttamme ei ollut tai siitä ei ainakaan saanut puhua, koska siihen liittyi toinen nainen, toinen vaimo.
Tosiasia on se, että monella sitä parisuhdehistoriaa on ja harvaan se on ollut vaikuttamatta millään tavalla. Ennen miestäni minä olen suudellut, rakastanut ja haaveillut naimisiinmenosta. Hän vain on se, jossa tämä kaikki on toteutunut. Hän on se, jonka minä valitsin ja joka valitsi minut. Hän on se, johon olen sitonut tulevaisuuteni. Historia on hänen ja minun, tulevaisuus meidän, eikä niiden tarvitse kumota toisiaan.
Hyvää pohdintaa sisko!
VastaaPoistaja ehkä tämä on vähän mies-nais-juttu, vaikka sukupuolisidonnaisuudesta ei saisi enää puhuakaan. Minä mielelläni kertoisin ja vähän vatvoisin, kertoisin, että tähän sattuu vieläkin Se Toinen. Mutta mies ei halua, koska mennyt on mennyttä. Ja ehkä niistä puhuttiin puolin ja toisin silloin alkumetreillä, että tiesi, mistä toinen tuli.
Olen huomannut, että minussa se on itsessäni se sellainen "pettymys" tai jokin, että Mies ei olekaan se ensimmäinen ja ainoa. Että oli muita ennen tätä ja että minä kannan niitä aina mukanani.
On ihminen sitten hassu eläin.
Mielenkiintoinen ajatus
VastaaPoista