Se on täällä taas - syksy nimittäin.
Omituista, elämä on jotenkin tasoittunut. Syksy ei tunnu ihan niin pahalta kuin joskus ennen. Minä olen ihan sujut syksyn kanssa, vaikka on pimeää ja märkää.
Joulutuskin on alkanut. Joululauluja piti jo yhtenä päivänä kuunnella. Lahjoja pitäis ruveta miettimään. Harkitsin myös kynttelikön kaivamista kaapista ja virittelemistä ikkunalaudalle, mutta se sitten vielä jäi. Olen myös varma, että iltalenkillä tuli taivaalta ensimmäiset lumihiutaleet. Pienet ja muutama vain, mutta lunta kuitenkin.
Pikkusiskojen kanssa olen viettänyt aikaa. Toinen oli yökylässä katsomassa kanssani prinsessaelokuvia. Toinen esitteli, kuinka hän on päiväkodin monitoimihallivierailulla oppinut tekemään kuperkeikan. Kun kysyin sängyllä ympärikieppuvalta neljävuotiaalta, että mitä muuta sinä siellä opit, niin naurava vastaus kuului: En mitään muuta!
Miksei se yksi opittu asia riitä? Miksi pitäisikään oppia muuta? Hölmö minä.
Tänään leivoin suklaakeksejä hänelle, joka on ollut lähelläni jo yhdeksän kuukautta. Hänelle, jonka luona on koti ja jonka kanssa minä saan olla minä. Hänelle, joka selvittää takut hiuksistani ja sydämestäni. Yhdeksän kuukautta ollaan ajeltu kolmeasataa kilometriä edestakaisin. Ja vieläkin vaan jaksetaan ajaa, vaikka välillä jatkuva reissaaminen väsyttää. Silti tämä on joka kilometrin arvoista.
Ja onhan meillä se yhteinen vapaapäiväkin tiedossa. 20. lokakuuta.
Herra on hyvä, myös syksyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti