Meillä oli tänään isäpuoleni kanssa hieman erimielisyyksiä, joita sitten soviteltiin vielä tekstiviesteillä. Lopuksi häneltä tuli viesti: rakas tyttöni :-)
Minulta tuli itku.
Vastasin isäpuolelleni, että hän on minulle rakas myös. Ja totta se on. Mutta en minä sitä itkenyt. En onnesta, kun luin nuo sanat.
Minä itkin isänikävääni.
Ei minun pitäisi kuulla noita sanoja isäpuoleltani, vaan omalta isältäni.
Vietin lauantaipäivän iskällä touhuten pikkusiskojen kanssa, auttaen remontissa ja saunoen päivän päätteeksi. Oli ihana tuntea yhden päivän ajan kuuluvani isän perheeseen.
Vaikka kaikenlaista nykyään väitetään, niin minä voin kertoa, että MIKÄÄN, EI MIKÄÄN määrä läheisiä turvallisia aikuisia korvaa omaa biologista äitiä ja isää. Ei mikään. Ja ainakin minä tarvitsen molempia. Vielä silloinkin, kun minua luullaan pikkusiskoni äidiksi.
Haluaisin vieläkin olla isän tyttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti