Kun mummu n. 5 vuotta sitten jäi auton alle ja kuoli, niin äitini soitti eräälle ystävälleen ja kertoi tapahtuneesta. Ystävättären ensimmäiset sanat olivat: kaikki on hyvin. Äiti kertoi, että siihen tilanteeseen, niin omituisilta kuin ne sanat tuntuivatkin, ne toivat silti suuren lohdun.
Tässä elämässä on loppujen lopuksi hyvin vähän täysin peruuttamattomia asioita. Myöhästyneet maksut voidaan maksaa, rikkimenneet tai etääntyneet ihmissuhteet korjata, rikoksen seuraukset kärsiä ja rakentaa uutta elämää. Mutta kuolema on peruuttamaton. Lopullinen. Pysäytys. Ei toisia mahdollisuuksia. Piste.
Kuolema tuli taas lähelle. Turhankin lähelle. Nuoren ihmisen elämä päättyi, meidän mielestä aivan kesken. Jumalalle se tuli valmiiksi. Ei ole sattunut virhettä. Kaikki on hyvin.
Siinä perheessä vietetään nyt niitä hiljaisia päiviä. Niitä päiviä, joihin herätessään on hetken siinä autaassa tiedottomuudessa. Mieleen hiipii ajatus, ehkä se olikin vain pahaa unta. Tästä hetkestä haluaisi pitää kiinni, koska aivan liian pian todellisuus hiipii tajuntaan ja räjäyttää surun päin naamaa. Siellä vietetään niitä päiviä, kun ihmisiä käy. Tuovat kukkia. Halataan ja itketään paljon. Nauru, jos sitä päiviin mahtuu, kuulostaa ontolta ja vieraalta ja jopa väärältä. Niinä päivinä sitä uni tulee lopulta, kun itkeä ei enää jaksa. Ja yhtäkkiä tajuaa, että itkuun ei kuole. Ei, vaikka siltä tuntuu. Ei, vaikka haluaisi. Siitä alkaa selviytyminen.
Silti kaikki on hyvin. Siinä on se Jumalan valtakunnan kummallisuus. Kaiken surun ja kysymysten keskellä Jumalan luota löytyvät rauha, rakkaus ja ilo. Kaikki on hyvin.
Mummun kuoleman jälkeen olen pelännyt, että menetän jonkun muunkin rakkaani yllättäen. Mieheni kulkee pitkää työmatkaa ja olemme sopineet, että hän soittaa joka kerta töistä lähtiessään. Näin osaan suunnilleen arvioida, milloin hänen pitäisi olla kotona. Muutaman kerran matkaan onkin mennyt odottamattoman kauan aikaa ja silloin päässäni vilisee kauhukuvia toisensa perään. Vahdin puhelinta ja vielä kun kuulen auton tulevan pihaan, pelkään siihen asti, kun näen, että auto on meidän eikä poliisin.
Kuoleman jälkeen jää ikävä ja sen kanssa oppii elämään. Joskus se tekee enemmän kipeää, joskus vähemmän, mutta siellä se aina on. Mutta pelon kanssa ei voi alkaa elämään. Se on huono kumppani. Se sulkee ovia ulospäin menettämisenpelon vallassa ja lopulta ei enää ole mitään elämää mitä elää. Ei ihmisiä, joita rakastaa. Menettämisenpelko on torjuttava. Sysättävä syrjään. Luotettava siihen, mikä pysyy ja mikä ei muutu. Ei, vaikka pahin tapahtuisi.
"Täydellinen rakkaus karkottaa pelon." 1. Joh. 4:18
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti