Turtumus

Minä olen nyt useamman vuoden elänyt hyvin onnellista elämää. Puhuimme tästä eräänä päivänä äitini kanssa. Ei ole sellaista asiaa, jonka puolesta pitäisi kuumeisesti rukoilla koko ajan, vaan saa olla ja elää rauhassa. En odota tällä hetkellä mitään erityistä, elämä on onnellista ja hyvää näin. Viihdyn tässä.

Mutta minä jäin miettimään. Ymmärsin tänään kärsimyksen ja puutteen merkityksen. Se tuo todellakin lähemmäs Jumalaa. Minä en kaikessa keskeneräisyydessäni pysty elämään lähellä Jumalaa, jos minulla on vain kiitosaiheita mielessäni. Tämä on jotenkin karua ja kamalaa todeta, mutta minä en tarvitse Jumalaa päivittäin silloin, kun on onnellista.

Entä onko se kristityn normaalitila, ettei ole mitään minkä puolesta kuumeisesti rukoilla? Eikö rukousaiheita riitä ympärillämme ihan koko ajan? Eikö minun pitäisi kuumeisesti rukoilla nuorteni puolesta? Nuorten, jotka tuntuvat hupenevan vuosi vuodelta toiminnastamme.

Eikö minun pitäisi rukoilla läheisteni puolesta, jotka eivät vielä tunne Jumalaa tai ovat vieraantuneet hänestä? Onko minun uskoni laimennutta ja kuollut, kun tyydyn tähän? Ei se ainakaan kovin elävältä tunnu.

Mutta mitä minä voin tehdä?

Minä voin viedä nuoreni Turkuun Maata näkyvissä -festareille huolimatta kovasti pienentyneestä lähtijäjoukosta. Siellä minä voin viettää messua yhdessä yli 9000 muun festarivieraan kanssa. Minä voin nähdä, etteivät Suomen nuoret ole hukassa. Minä voin kuunnella puheita ja luulla taas ymmärtäväni armosta vähän enemmän, sen kaikenkattavuudesta, sen ehdottomuudesta. Minä voin kuunnella bändejä, ihailla niitä miehiä, jotka avoimesti kertovat uskostaan (omasta seurakunnasta, kun tuntuvat nimenomaan miehet katoavan). Minä voin ymmärtää, että ei ole sattumaa tässä maailmassa. Ei ole sattumaa, että Ranskassa tapahtuu terrori-iskuja viikonloppuna, jolloin me n. 10 000 kristittyä olemme saman katon alla rukoilemassa Ranskan puolesta. Ei ole sattumaa, että tämä reissu sattuu juuri, kun minusta tuntuu, ettei tässä syksyssä ole mitään hyvää. Juuri, kun minusta tuntuu, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa. Juuri, kun olen tainnut unohtaa kokonaan, mitä armo on ja mitä se minulle ja läheisilleni tarkoittaa.

Uskonelämän autuus on muutoksessa ja rukouksessa. Muutos tarkoittaa, että aina on mahdollista muuttaa suuntaa. Silloinkin kun tuntuu, että kaikki on nähty ja koettu, tämä oli nyt tässä. Aina voi tulla vastaan joku, joka sanoo, että mene takaisin Jeesuksen luo. Hän antaa anteeksi. Taas. Kokonaan.

Eikä yksikään rukous jää kuulematta. Ei yksikään erämaakausi mene hukkaan. Ei yksikään epätoivon hetki jää ilman helpotusta ja uutta toivoa. Minulla on taas rukousaiheita ja niin sen kuuluu mennäkin.