Syyskuun ensimmäisenä päivänä tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun muutin Espooseen asumaan. Minulla on siellä ihana kämppis ja koti, johon ovat kaikki tervetulleita, koti johon mahtuu itkut ja naurut, paljon naurua! Silti en ole vieläkään espoolainen. Enkä kaupunkilainen.
Edelleen minulle on pienoinen kulttuurishokki palata kaupunkiin maalla vietetyn kesän jälkeen. Kaupungissa vain yksinkertaisesti on liikaa ihmisiä ja liian vähän metsää, eikä järvistä ole tietoakaan. Liian paljon ja liian kovia ääniä. Kaupungissa on liian paljon kilpailua, liikaa arvostelua.
Niiden, jotka ovat ikänsä asuneet kaupungissa, on varmasti vaikea tätä ymmärtää. Mikä niissä metsissä ja pelloissa ja soissa ja järvissä oikein viehättää. Minäpä kerron.
Täällä on rauha.
Metsä ei arvostele ja järvi ei rajoita. Suot eivät kysele, kuka siellä kulkee ja pellot hymyilevät aina ystävällisesti ohikulkijalle, tervehtivät rohkaisevin nyökkäyksin.
Viimeaikoina minulle on ollut erityisen tärkeää löytää paikkoja, joissa voin olla oma itseni. Ihmisiä, joille saan olla se kuka olen. Täällä saan olla sitä mitä olen, koska kaikki tuntevat minut. Minun on turha edes yrittää esittää mitään näille ihmisille. Täällä on niin helppo olla. Täällä ei tarvitse ansaita paikkaansa eikä täällä tarvitse selitellä.
Niin ja onhan toki kaupungissakin saunoja, mutta onhan se nyt hyvänenaika aivan eri asia saunoa rantasaunassa, josta voi pulahtaa välillä järveen, kuin kerrostalokaksion sähkösaunassa.
Vielä tämän syksyn minä sinnittelen kaupungissa, nautin ihmisistä ja kodistani siellä, mutta sitten minä palaan takaisin tänne. Oikeaan kotiini. Sinne, missä minun on hyvä olla.
Riemukas kotiinpaluu
Iloiten te saatte lähteä matkaan, ja onnellisesti te pääsette perille. Vuoret ja kukkulat riemuitsevat teidän edessänne, ja kaikki metsän puut taputtavat käsiään.
Jes. 55:12
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti