Syvää elämää

Vuosi sitten elin elämäni hirveimmän päivän. Kirkkaasti muistan edelleen sen kummallisen pahan aavistuksen, epätodellisen tunteen kun tieto tuli ja sen hirveän automatkan Espoosta kotiin keskellä yötä lumipyryssä. Suru iski tasaisin väliajoin nyrkillä kasvoihin huutaen: Mummu on kuollut! Mummu on poissa! Mummua ei ole enää! Se kamala taistelu kyyneliä vastaan, piti pysyä kasassa siihen asti että ollaan kotona, ettei tarvitse enää ajaa.

Ja sitten ne hirveät hiljaiset päivät. Pelkkää itkua, omaa ja toisten tuskaa, ikävää ja surua. Papan avuttomuus. Oma avuttomuus. Ihmisiä kävi ja kukkia tuli valtava määrä ja kaikki kyselivät samaa kysymystä: Miksi tällä tavalla?

Taivas antoi meille, taivas otti pois. Minkä sille mahtaa ihminen?
Taivas antoi meille, taivas otti pois. Kipu kiivas luuhun leikaten.
(Juha Tapio-Toisella puolen virtaa)

Suruun ja ikävään olisi niin helppo jäädä kiinni. Luovuttaa elämän suhteen ja vain surra katkerana menetyksiään. Se ei vaadi paljon. Eläminen vaatii. Minun elämäni on jatkunut tuosta kamalasta päivästä. Ikävä on edelleen matkassa, on vielä pitkään, mutta surusta on joskus päästettävä irti. Sen on annettava mennä, että tulee tilaa uudelle. Eikä siinä ole mitään väärää. En minä ole mummua unohtanut, vaikka iloitsen elämästä. Minä saan myös olla onnellinen.

Tämä on kuitenkin erilaista onnea. Syvempää. Tällä onnella on varjopuoli, joka kirkastaa valoa entisestään. Kun ulkona on valoisaa, eivät sisällä palavat lamput näy. Mutta mitä pimeämpää ulkona on, sitä kirkkaammin sisällä palavat lamput loistavat. Rakkauteen liittyy aina vaara sen menettämisestä. Siksi se vaatii niin paljon rohkeutta.

Ja kaiken keskellä suurimman turvan ja kirkkaimman valon tuo itse Jeesus Kristus. Hän tuo mukanaan lohdutuksen, taivaan ja toivon jälleennäkemisestä. Hän sanoo minulle elämäni myrkyssä: "Pysy rauhallisena, minä tässä olen. Älä pelkää." (Matt. 14:27)

Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan.

Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.