Kun edes kuolema ei erota

Olen miettinyt tänään rakkautta. Erityisesti sitä rakkautta, mitä oli isovanhempieni välillä. Suurta se oli, koska se kesti yli viisikymmentä vuotta. Ja sittenkin kun Mummun maanpäällinen taival päättyi, ei mennyt kuin vajaa seitsemän kuukautta, kun Papan oli seurattava perässä. Kirkon vihkikaavassa sanotaan sanat "kunnes kuolema teidät erottaa". Entäs kun edes kuolema ei voi erottaa kuin muutamaksi kuukaudeksi. Miten valtavan suurta on sellainen rakkaus? Mietin myös onko minusta rakastamaan samalla tavalla myötä- ja vastoinkäymisissä. Onko minusta olemaan edes siihen kunnes kuolema erottaa?

Ei, minusta ei siihen ole. Mutta ei minusta yksinään olisi moneen muuhunkaan. Jumalan avulla sen sijaan voi sekin olla mahdollista, että minä keskeneräinen ihminen voisin kulkea toisen keskeneräisen rinnalla. Olla tukena ja rakastaa virheistäni huolimatta.

Viime sunnuntain evankeliumi puhui rakkauden kaksoiskäskystä ja saarnaa kuunnellessani ymmärsin aivan uuden asian tuosta tutusta käskystä. Siinähän sanotaan, että rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Ei siis yli voimien, vaan kaikella sillä, mitä minulla on. Se riittää. Ei minulta vaadita sitä täydellistä rakkautta, mitä Jumala minulle osoittaa, vaan vain sitä rakkautta mitä minä vajavaisena osaan antaa. Ehkä jollekin minun rakkauteni riittää.

Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.
Luuk. 1:37

Sinä olet minä enemmän kuin kukaan

Kun sä lähdet maailmasta, tulen silloin mukaan.

Portin eessä kaksi paratiisiin anoo.

"Käykää sisään kärsiväiset", vahti meille sanoo.