Purkaus hiljaisuuden keskeltä

Tämä kevät on mennyt vauhdilla, kiitänyt kuin pikajuna ja tähän on mahtunut paljon. Suurimpana ja tuoreimpana asiana tähän on mahtunut oman talon ostaminen ja siihen muutto. Tässä hässäkässä on blogin kirjoittaminen unohtunut, mutta nyt on pakko purkaa.

Meillä on siis talo. Oma koti. Omakotitalo. Se on vain muutaman vuoden ikäinen ja hieno kun mikä! Talo tuntui omalta jo heti ensimmäisestä kerrasta, kun siellä käytiin katsomassa paikkoja. Lopulta ajatus talosta poltteli niin paljon, että marssimme pankkiin kysymään, onko meillä mitään mahdollisuutta tähän. Yhden epäsuosiollisen pankkikäynnin jälkeen, toisessa pankissa töissä oleva entinen naapurintäti näyttikin vihreää valoa talohaaveellemme. Ja siitä ne asiat sitten lähtivät rullaamaan.

Kaksi viikkoa sitten muutimme tavarat kerrostalo kolmiosta isoon omakotitaloon. Tavaroiden purkaminen oli uuvuttavaa (varsinkin flunssassa), mutta myös ihanaa, koska nyt on tilaa, mihin tavaroita purkaa. Pikkuhiljaa tavarat ovat löytäneet paikkansa. Tällä viikolla löytyi myös ruokapöytä ja jo reilu kuukausi sitten tilattu sohvakin saatiin perille. Kaikki suuret linjat alkavat olla kohdillaan.

MUTTA

Tässä kaikessa on yksi iso mutta. Kaverit. Kovin monenlaisia suhtautumisia olen lähipiiristäni saanut. Suurin osa on aidosti ja vilpittömästi onnellisia meidän puolesta ja ihailevat taloa ja siunaavat meitä ja kotiamme. Mutta sitten on myös ystäviä, joiden mieltä meidän onnemme selvästi kaihertaa. Kateus paistaa läpi, vaikka kuinka vakuutetaan, että iloitaan meidän puolesta sielläkin.

Kateus on kurja kaveri. Sen verran kateuteen taipuvainen olen itsekin, että tiedän, miltä se tuntuu. Eniten elämässäni olen ollut kateellinen niille kavereille, joilla on ollut pitkä ja hyvä parisuhde nuoresta saakka. Tämä kateuden aihe on onneksi käynyt turhaksi, kun löysin oman puolisoni. Mutta minä tiedän miltä se tuntuu. Nyt tiedän myös, miltä tuntuu olla kateuden aiheuttajana. Ja voin kertoa, että tuntuu siltä, ettei hyvältä tunnu. Toisen kateus minun onnestani aiheuttaa nimittäin syyllisyyttä. Minusta tuntuu, että olen tehnyt jotain väärin. Samalla rupean myös miettimään, että olenko oikeasti ansainnut tätä kaikkea. Onko tämä liikaa? Olisiko meidän kuitenkin pitänyt ostaa sellainen normaali vähän ränsistynyt talo, jossa pitäisi laittaa kaikki pinnat uusiksi, eikä tämmöistä, missä uusimisen tarpeessa ovat vain makuuhuoneiden tapetit? Eikö minulla ole lupa iloita tästä?

Kun pohdin tuntojani ääneen kotona, mieheni sanoi: No oletpa tehnyt tosi väärin, menit nyt sitten ostamaan miehesi kanssa talon. Niin. Se tuntuisi nyt olevan ainut virheeni. Se, että olemme saaneet juuri sen verran lainaa, että meillä on varaa tähän. Tai että muutimme kotipaikkakunnalleni. Pienelle pitäjällä ennemmin kuin isoon kaupunkiin, niin kuin miehen kanssa yhdessä puhuttiin. Onko se väärin haluta asua lähempänä omia vanhempia, siskoja ja veljiä? Onko väärin haluta mahdolliset tulevat lapset pieneen kouluun, pienen kylän harrastuksiin, asumaan metsän keskelle?

Kateudessa on myös se kurja puoli, että se estää näkemästä sen, mitä itsellä on. En minä osannut iloita työstä, opiskelusta tai perheestäni, kun kaipasin vain miestä rinnalleni. Mutta minä toivoisin, että olisin osannut arvostaa niitä asioita aikaisemmin. Nyt siihen on kuitenkin mahdollisuus. On edelleen asioita, joita minä haluaisin, joita muilla on, mutta minulla ei. Mutta minä yritän nyt keskittyä siihen, mitä minulla on ja nauttia ja olla kiitollinen siitä.

Jumala on vapauttanut meidät synnin kahleista. Jumala on vapauttanut meidät vihasta, syyllisyydestä ja katkeruudesta. Vapauttanut kateudesta. "Vapauteen Kristus meidät vapautti." Gal. 5:1

Vapaana minä kiitän.