Uni alkoi niin kuin painajainen alkaisi. Kuulin joiltain ihmisiltä, että läheisessä vanhassa kivikirkossa on haudattuna erään nuorenparin luut ja siksi siellä kirkossa kummittelee. Kukaan ei uskaltanut kirkkoon mennä, vaan nuorenparin, jonka kuolemaan selvästi liittyi jotain omituista, haamuista kerrottiin pelottavia tarinoita. Jostain syystä minä kuitenkin menin kirkkoon. Se oli todella iso ja vanha kivikirkko, jossa oli pitkä keskikäytävä. Kuljin käytävää pitkin aina kirkon kuoriin asti. Katselin ympärilleni kauhusta jäykkänä ja etsin katseellani kummituksia tai luukasoja tai jotain muuta kuolleeseen pariin viittaavaa. Kuoriosan sivussa oli iso puinen kaappi ja kun käännyin kaappia kohti huomasin sen edessä pienen arkun, josta hohti kalvakka valo. Arkun päällä oli jotain pääkallokuvioita ja samalla samanlainen valo alkoi hohtaa myös kaapin raoista. Kuului hohottavaa kummitusääntä, joka voimistui pikkuhiljaa. Tämä jos mikä on painajainen!
Mutta sitten keksin jotain. En enää muista kumpaa aloin hiljaa rukoilemaan Isä meidän -rukousta vai Herran siunausta, mutta se toimi. Yhtäkkiä minä käännyin takaisin ovelle päin ja tuntui kuin joku olisi takaapäin ottanut minut syliinsä. Käteni puristuivat rintaani vasten näkymättömän lämmön voimasta, kun se ympäröi minut joka puolelta. Samalla huomasin, että kirkko oli valaistu ja penkit olivat täynnä ihmisiä. Etuosassa seisoi pappi, joka katseli ihmetellen minua. Tässä vaiheessa minä aloin loikkia (luonnollisesti). Minun ei tarvinnut erityisesti edes ponnistaa, kun jo hyppäsin korkealle ilmaan. Hetken loikin käytävän etuosaa edestakaisin. Lopulta palasin maan pinnalle, mutta lähdin juoksemaan todella pitkää käytävää takaisin ovea kohti. Samalla riemuissani heiluttelin käsiäni. Sitä mukaa kun juoksin käytävää eteenpäin ihmiset nousivat seisomaan ja alkoivat ylistää Jumalaa. Mennessäni räpsäyttelin käsiäni, niin kuin vettä räpsäytellään toisten päälle ja huutelin, että ottakaa vastaan siunauksia. Koko ajan juostessani tunsin oloni vain entistä riemullisemmaksi ja käytävän päähän päästyäni tuuletin voitonriemuisesti Jeesukselle ennen kuin istuin paikalleni penkkiin.
Jumalanpalvelus jatkui. Ihmiset joka puolella hymyilivät ja
Tästä unesta oli jotenkin äärimmäisen lohdullista herätä. Se oli ikään kuin vahvistus minulle rukouksen voimasta ja Jumalan voimasta. Kulunut vuosi on ollut minulle hyvä, mutta ehkä jonkinlainen kyynistyminen on seurakunnan työssä tapahtunut. Pieni pessimisti minussa on herännyt ja kysellyt, että mitä hyötyä on yrittää rukoilla tämän maailman puolesta, jos kerran lopunaikoja kohti vahvasti mennään.
Mutta eihän Jeesuksen ohje lopunaikoihin ollutkaan, että kun eksyttäjiä ilmaantuu, niin luovuttakaa ja käpertykää itseenne ja pieneen piiriinne. Ymmärtääkseni sama taistelu ihmisistä jatkuu aivan loppuun saakka. Uskoon tullaan ja uskosta luovutaan viimeiseen päivään saakka. Ei tässä mitään vielä hävitty ole. Ei tämä maailma ja etenkään media ole kirkkoa ja seurakuntaa voittanut. Päinvastoin, tämä maailma on jo voitettu, ristillä noin 2000 vuotta sitten. Jonkinlainen tappiomieliala on joskus havaittavissa kirkon työntekijöissä. Ikään kuin tämä vene olisi jo käytännössä uponnut. Ei se ole! Joten jatketaan äyskäröimistä.
Ja nyt on muuten Ekumeeninen rukousviikko menossa, joten rukoillaan yhdessä, kirkkokunnasta riippumatta, tämän yhteisen ruumiimme puolesta ;)
Kuulkaa, miten voitonhuuto kajahtaa, riemu raikuu pelastettujen majoilta: Herran käsi on voimallinen! Herran käsi on meidän yllämme. Herran käsi on voimallinen!
Ps. 118:15-16
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti