Murhe ja ilo

Elämä on niin kummallista. Kai se todella vaan on niin, että surujen summa on vakio. Mitä suurempi ilo, sitä suurempi suru. Jos on annettu jotain valtavan hyvää, niin on pakko tulla myös murhetta, ettei mene liian hyvin. Vai onko sittenkin niin, että hyvä annetaan, jotta olisi helpompaa kestää se suru, jonka on pakko tulla jossain vaiheessa?

Facebookin etusivun selaileminen herätti tänään ajatuksia. Ensin luin pitkän päivityksen kaverilta, joka oli kiitollinen, kun vuosien taistelu vakavaa sairautta vastaan näytti tuottaneen tulosta. Heti alla oli toisen kaverin päivitys, jossa hänen elämänsä tuntui musertuneen siitä, että joku oli hukannut pelitulokset koneelta ennen tallentamista. Ihmisten murheiden laatu kertoo paljon heidän elämästään. Jos ei ole mitään suuria murheita, niin pakkohan se on valittaa pikkuasioista.

Mutta tuo surun ja ilon tasapaino. Voisinko vaikuttaa siihen? Jos antaisin vähän pois tätä onnea toisesta päästä, niin helpottaisiko se murhetta toisesta? Toisaalta, antaisinko pois näitä murheita ja kaikkea sitä, miten ne minua kasvattavat? Ja vaihtaisinko hetkeäkään pois tästä ihanasta tunteesta, että kaikki on hyvin ja minusta pidetään huolta?

Ehkä totean kuin Samuel: "Tähän asti Herra on auttanut meitä." (1.Sam. 7:12)
Miksei siis tästäkin eteenpäin?