Lumeton väkisin väännetty kaupunkijoulu

Niin vaan oli pakko tämän maalaistyllerön palata vielä viikoksi Etelä-Suomen kaupunkikotiin ennen joulua. Kaikki vähäinenkin innostus tänne palaamisesta karisi sitä mukaa kun lumisade muuttui räntäsateeksi ja tien varret kävivät aina vaan ruskeammiksi. Hetkellinen hyvänmielen häivähdys kävi kun käännyin kehä III:lle. Nämä ovat kaikesta huolimatta tuttuja maisemia, vaikkeivät kauniita olekaan. En minä tule mihinkään vieraaseen, vaikka olisinkin mielummin jossain muualla. Tavallaan tästäkin on tullut koti. Väliaikainen koti. Mutta mikäpä tässä maailmassa pysyvää olisikaan?

Asun täällä aivan kahden ostoskeskuksen vieressä. Vaikka maassa ei ole tipan tippaa lunta, vain joissain kohdin likaista petollista jäätä, niin katuja valaisevat jos jonkin sortin jouluvalot. On kuusia valoineen, tähtiä, tonttuja ja kaikkea mahdollista muuta joulukrääsää. Tuntuu kuin koko kaupunki olisi väkisin yritetty vääntää edes vähän jouluiseksi, vaikka se ei sitä muuten yhtään ole.

Ehkä siksi tunnen oloni täällä oudon kotoisaksi. Minutkin on väännetty väkisin jouluiseksi. Tunnen sympatiaa tätä rumaa kaupunkia ja sen teennäisiä koristeita kohtaan. Minä menen huomenna ostamaan joululahjoja, kuuntelen joululauluja ja ilahdun kämppiksen laittamista jouluvaloista, vaikka todellisuudessa minussa ei ole tippaakaan joulumieltä. Käyn jouluvaelluksella niin kuin joka vuosi, vaikka tiedän, ettei tänä vuonna mikään tunnu samalta. Joulun tulossa ilahduttaa se, että se tarkoittaa neljän viikon lomaa koulusta. Ja se, että ensimmäistä kertaa neljään vuoteen vietän jouluaattoa myös isän luona. Siinä se sitten olikin.

Tänä vuonna minä turvaan siihen, ettei minun tarvitse tehdä joulua. Joulu tulee halusin tai en. Niinpä minä vain otan sen vastaan semmoisena kuin se tulee. Hymyilen nätisti ja itken illalla kotona. Ehkä se onkin tämän joulun tärkein läksy. Pysähdy, älä hosu ja anna sen joulun vain tulla. Ehkä hän, joka teki sen ensimmäisen joulun, tekee tämänkin.

"December never felt so wrong"