Minulla on kotikirkkoni penkissä oma paikka. Siinä penkin päädyssä, pylvään vieressä. Siellä minä istun aina samojen mummujen kanssa. Muutamaa penkkiä edempänä istuu aina sama vanha pariskunta. Mies on pitkä ja ryhdikäs vuosikymmenistä huolimatta ja nainen selvästikin miehensä silmissä kaunis ehkä vuosikymmenten takia. Kulkevat aina käsikynkkää ja mies auttaa aina takin naisen päälle.
Ei meidän kirkossa ole aina maatajärisyttäviä ja tulenpalavia saarnoja. Etupenkit ammottavat tyhjyyttään ja nuoret eivät käy kirkossa. Täällä minulla on kuitenkin oma paikka. Minulla on kirkkotuttuja, ihmisiä jotka tervehtivät minua, koska olen usein kirkossa. Täällä minut voidaan penkistä tulla pyytämään tekstinlukijaksi tai kantamaan kolehtia tai laulamaan ehtoollisen aikana.
Tämä ei ole ihanne seurakunta. Tämä on periluterilainen hieman maallistuva seurakunta, niin kuin moni muukin tähän maailman aikaan. Joku voisi kysyä, mitä minä siellä teen. Minäpä kerron: Minä riipun armossa.
Joka sunnuntai lähden penkistäni täynnä uutta intoa ja paloa toteuttamaan Herran tahtoa elämässäni. Ja joka sunnuntai palaan siihen samaan penkkiin anomaan armoa ja pyytämään uutta voimaa. Sitten kun selviän sen viikon tekemättä syntiä, sitten kun pärjään viikon ilman Jumalan armoa, sitten en enää tule. Mutta siihen asti minä riipun armossa.
Minut siis löytää penkistäni vielä vuosienkin päästä.
Tuomitse minut Jumala, mutta älä hylkää minua.
Minulla ei ole mitään muuta pakopaikkaa, kuin sinun sanomaton laupeutesi.
(synnintunnustusvaihtoehto 707)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti