Viimeaikoina kuolema on ollut ahne. Turhan ahne. Hetkeksi se hellittää otettaan ja sitten taas nappaa kiinni, pysäyttää ja kuiskaa: minäpä tein sen taas, etkä sinä voi sille mitään. Se on herättänyt kysymyksen, voiko sitä koskaan olla täysin onnellinen, vai onko tasapainon säilyttämiseksi oltava aina myös murheita. Mitä suurempi onni sitä suurempi suru? Ja kun olen törmännyt suureen suruun, annetaanko vastapainoksi myös onnea?
Jos minulta Jobin tavoin vietäisiin kaikki, vieläkö jaksaisin uskoa ja turvata täydellisen hyvään Jumalaan? Tätä mietin ja päädyn aina samaan vastaukseen: Mitä muutakaan voisin? Ainut lohtuni on, että vaikken minä mitään kuoleman tempuille voi, niin Jumala kyllä voi. Ja Jumala teki sen jo. Antoi poikansa Jeesuksen, joka voitti kuoleman. Uusinta ottelua ei tule.
Ja minun on pakko iloita siitä onnesta, jonka saan. Menettämisenpelosta huolimatta. Koska kaikki hyvä tulee Jumalalta -- lahjana. Otan siis lahjan vastaan, kaiken sen ilon, rakkauden ja onnen joka minulle tarjotaan ja totean kuin Job:
"Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, tottakai meidän on otettava myös paha." Job. 2:10
Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa. Sieluni sanoo: "Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan." Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.
Valit. 3:22-26
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti