Silloin minun ei tarvitse ottaa asiaa puheeksi, ei tarvitse kuormittaa toisia omilla ongelmillani, enkä koe huonoa omaatuntoa jos en jaksa vastaavasti kuunnella toisen ongelmia heti perään.
Kaikilla on varmasti omissakin huolissaan tarpeeksi.
Kun ystävälläni on vaikea asia, josta hän haluaa puhua kanssani,
minä kuuntelen.
Koen olevani arvostettu, luotettava ystävä jolle voi avautua vaikeistakin asioista. Olen iloinen kun minulle uskoudutaan ja teen aina kaikkeni auttaakseni ystävääni jotenkin. Jos voisin edes sanoa jonkun rohkaisevan sanan.
Kun minulla on tarpeeksi vaikeaa,
en puhu edes Jumalalle.
Joskus on niitä hetkiä, jolloin kaikki on liikaa. Kipu on liikaa, voimattomuus on liikaa, elämä on liikaa. Kestämätöntä. Silloin tiedän, että nyt tarvitsisin Jumalaa, mutta yhtä hyvin tiedän, että nyt on jo myöhäistä. Minä en jaksa enää puhua edes Jumalalle. Sehän tarkoittaa, että vaivalla rakentamani muuri, jonka avulla pysyn kasassa, saattaisi hajota. Mihin minä sitten joudun?
Kun kerran uskaltaisi hajottaa sen muurin, niin voisi huomata, että minä en silti putoa, vaan jään siihen Jumalan kämmenelle. Jumala ei päästä irti, eikä päästä putoamaan. Kun uskaltaisi luottaa siihen, että joku muu hoitaa. Minun ei tarvitse jaksaa kaikkea yksin. Ei tarvitse pärjätä itse.
Mutta minä pelkään muurin hajottamista liikaa. Pelkään päästää irti. Siksi jatkan sinnittelyä, kunnes helpottaa. Pakkohan sen joskus on helpottaa - eikö olekin?
Tämä ei ole biisinä mitenkään erikoinen, mutta sanat ovat juuri tästä mistä kirjoitin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti