Minun pitäisi olla ammattilainen, kehittyä ammatillisesti, katsoa asioita ammatillisesta näkökulmasta harjoittelussani toimintakeskuksessa eri-ikäisten kehitysvammaisten kanssa. Ei minulla ole hajuakaan, millä diagnoosilla kukakin siellä on. Eikä se minua kiinnostakaan. Jos nuorimies hymyilee leveästi aina kun näkee minut ja heittelee lentosuukkoja, miksi minua kiinnostaisi, minkä takia hän ei henkisesti ole oman ikäistensä tasolla. Ja jos vanhempi nainen vetää minut viereensä penkille ja kutsuu minua hymyillen torakaksi, ei minun tarvitse tietää hänen diagnoosiaan tietääkseni, että kyseessä on hellittelynimi, ei haukkumanimi.
Näiden ihmisten kanssa saan olla oma itseni, ei vaan minun täytyy olla oma itseni, jotta minut hyväksytään. Mitään roolia on turha vetää, koska kaikesta nähdään läpi ja kaikki tuodaan myös esille. Sanoja ei säästellä ja palaute tulee suoraan ja rehellisesti. Kuinka helppo tällaisessa yhteisössä onkaan olla. Työpäivän työ saattaa olla koripallon peluuta, käsitöiden tekemistä tai maton kuteiden kerimistä. Kaikki työ on tärkeää ja kaikkea työtä arvostetaan.
Näiden ihmisten keskellä ihmisyys on puhtaimmillaan ja aidoimmillaan. Täällä koen Jumalan läsnäolon. Nämä ihmiset välittävät minulle enemmän Jumalan rakkautta ja aitoa hyväksyntää kuin ehkä missään seurakunnassa voidaan välittää.
Hiiteen siis ammatilliset termit! Nämä ovat minun ihmisiäni, minun ystäviäni, joiden kanssa jaan elämääni. Minä en opiskele, minä opin. Minä elän.
Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.
Joh. 13:34
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti