Ensimmäinen näkökulma on oma avioliittoni. Jotenkin kovasti olen pohtinut, että mikä on se asia, joka saa ihmiset pysymään yhdessä vuosikausia ja vuosikymmeniä. Vastaus löytyi jostain blogitekstistä ohjeena: Choose to love anyway - Päätä rakastaa kaikesta huolimatta. Jotenkin vasta tämä ohje sai minut käsittämään, mitä tarkoittaa se, että vihkikaavassa kysytään tahdotko. Sen lisäksi, että rakkaus on tunne, se on myös valinta. Minä olen valinnut rakastaa vain ja ainoastaan tätä miestä elämäni loppuun saakka. Eikä riitä, että olen valinnut niin kerran kirkon alttarilla, vaan tämä valinta minun on tehtävä joka päivä uudelleen ja uudelleen. Huolimatta mistä tahansa vastoinkäymisestä minun täytyy valita rakastaa. Toisina päivinä (nyt vielä kaikkina päivinä) se valinta on helppo, mutta tulee vaikeampiakin päiviä ja silloinkin minun on valittava samoin. Mutta alttarilla tekemäni valinnan takia tiedän, että Jumala on kanssamme ja on luvannut auttaa tämän valinnan tekemisessä meitä kumpaakin.
Toinen näkökulma, josta olen avioliittoa ja rakkautta pohtinut on tämä puhki puhuttu, pohdittu ja perustelu sukupuolineutraaliavioliittolaki. En lähde tässä enää esittämään perusteluja sitä vastaan, vaan vastaan erääseen facebookissa vastaan tulleeseen kysymykseen, joka kuului jotenkin näin: Mitä se sun elämään vaikuttaa, että homot saa mennä naimisiin? Monille vastaus olisi aivan yksinkertaisesti, että no eipä paljon mitenkään. Minun elämääni se kuitenkin vaikuttaa. Ja tässä selitys miksi näin.
Hyväksyessään sukupuolineutraalin avioliiton eduskunta asettaa väkisinkin kirkon tilanteeseen, jossa sen on pakko tehdä jokin ratkaisu asian suhteen. Laki suoranaisesti ei sido kirkkoa suuntaan tai toiseen, mutta pakottaa kirkon ottamaan asiaan kantaa, mikä lähtökohtaisesti on mielestäni hyvä asia. Kirkolla on kolme vaihtoehtoa: 1. Vihkiä edelleen avioliittoon vain heteropareja 2. luopua vihkimisoikeudestaan ja ainoastaan siunata ne avioparit, jotka kirkon siunauksen tahtovat tai 3. ruveta vihkimään myös samaa sukupuolta olevia pareja.
Minä pelkään. Minä pelkään, että kirkko myöntyy paineen alla, joka ei tule ainoastaan kirkon ulkopuolelta, vaan myös äänekkäästi kirkon sisältä, ja kirkko alkaa vihkiä myös homopareja. Mitä se sitten minulle tarkoitta? Se tarkoittaa, että minun vakaumukseni ei enää kohtaa kirkon arvojen kanssa ja se taas asettaa minut kahden suuren kysymyksen äärelle: Onko tämä kirkko enää sellainen kirkko, jossa haluan tehdä töitä? Ja onko tämä enää sellainen kirkko johon haluan edes kuulua?
Minä olen luterilaisen kirkon kasvatti. Viidennen herätysliikkeen vaikutteista huolimatta luterilainen kirkko on ollut hengellinen kotini. Minä olen niitä, jotka rakastavat tavallista kaavamaista messua ja asioita, jotka on tehty samalla tavalla vuosisatojen ajan. Näin aikuisena kirkko on tarjonnut minulle myös työpaikan, eikä mitä tahansa työtä, vaan työn, jossa koen olevani hyvä, työn, jota rakastan, työn, jossa saan puhua elämän tärkeimmistä asioista valtavan arvokkaiden ja rakkaiden nuorten kanssa. Tästä kaikesta huolimatta, jos kirkko ei enää pysy Raamatun sanassa, joka on sen pohja ja perusta, niin minä joudun miettimään siitä eroamista. Tiivistettynä siis, se että homot saavat mennä naimisiin saattaa aiheuttaa sen, että joudun eroamaan uskonnollisesta yhteisöstä, josta olen saanut elämälleni perustan ja luopumaan työstä, jota rakastan ja teen kutsumuksesta.
Pelkään myös sitä, mitä tapahtuu meille, jotka emme sukupuolineutraalia avioliittoa hyväksy, jos kirkko päättää sen hyväksyä. Sen lisäksi, että joudumme miettimään kirkosta eroamista, niin seuraako siitä kenties jotain pahempaa. Aletaanko meitä syrjiä? Tai pakkokäännyttää ajattelemaan toisin? Joudummeko kohtaamaan vihaa, epäluottamusta tai jopa vainoa? Ja kaikki tämä vain siksi, ettei hyväksy jotain asiaa, josta Jumala niin selvästi ilmaiseen tahtonsa Raamatussa.
Samalla tiedän myös sen, ettei Jeesus ole luvannut helppoa tietä yhdellekään seuraajalleen. Jos seuraamme Jeesusta, joudumme ottamaan oman ristimme, käymään läpi omat koettelemuksemme samalla tavoin, kuin Jeesus kävi. Myös tämä pelottaa minua. Minkälaisia koetuksia joudunkaan kestämään, kestänkö koetukset ja vaikka kestäisin, niin mihin hintaan? Ainut lohtuni tässä on se, että vaikka Jeesuksen kärsiessä Jumala joutui kääntämään hänelle selkänsä ja hylkäämään hänet, torjumaan meidän syntiemme takia, koska Jumala ei voi syntiä hyväksyä, niin Jeesuksen kärsimyksen tähden, Jumala ei koskaan käännä selkäänsä minulle eikä hylkää minua kärsimykseni hetkellä.
Minä en tiedä mikä on minun tulevaisuuteni. Minä en tiedä, mitä kirkko tulee päättämään. Minä en tiedä, mitä minä päätän. Minä en tiedä, mitä Jeesuksen seuraaminen ja sanasta kiinni pitäminen vielä aiheuttaa minulle. MUTTA jälleen minä valitsen rakastaa kaikesta huolimatta. Ja myös tämän valinnan joudun tekemään joka päivä uudelleen, eikä se aina tule olemaan helppoa. Joka päivä minä otan ristini ja päätän seurata Jeesusta, pelastajaani, jota rakastan. Tapahtui mitä tahansa, minun toivoni on Jeesuksessa Kristuksessa, joka on kuollut niin minun kuin kaikkien muidenkin syntien takia ristillä ja sovittanut KAIKKI synnit. Minulle ei näitten kysymysteni ja pelkojeni keskellä jää muuta kuin Pietarin sanat: "Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat." (Joh. 6:68)
Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
(Job. 19:25)
Kyselin tiestä viimeisen kerran,
taas saman vastauksen sain:
Tietä on käyty jäljet on Herran
tarvitsee seurata vain.
Minne tie vie, sinne mennä tahdon.
Olen matkalla mielin levollisin.
Minne tie vie, sinne mennä tahdon.
Etsin Mestarin jäljet taas jostakin.
(Kari Haapala: Minne tie vie)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti