Minä olen aina ollut itsenäinen. Osannut ja pärjännyt itse. Minä olen rakentanut itselleni hyvän elämän ihan itse. Minä itse valitsin ammatin, jota halusin opiskella. Itse hain kouluun ja pääsin. Yksin asuin ensimmäisen vuoden. Itse päätin pitää välivuoden, hakea raamattukurssille ja siirtoa toiseen oppilaitokseen ja suuntautumisvaihtoehtoon. Itse rakensin elämän kaupunkiin, josta en pitänyt ja jota pelkäsin. Itse sain työpaikan valmistumisen jälkeen. Itse rakensin uuden kodin ja arjen.
Mutta itsenäisyydestä on hyvin lyhyt matka itsekkyyteen. Yhtäkkiä itsenäisyyteni ei olekaan enää ylpeyden aihe, vaan kyvyttömyyttä huomoida toisten suunnitelmia. Omien päätösten tekeminen ei olekaan enää aikuisuuden merkki, vaan toisen sivuuttamista.
Minulla ei yläasteen jälkeen ole ollut yhtä parasta kaveria, en ole mielestäni tarvinnut sellaista. Välillä olen matkanvarrella kysellyt onko minulla todellisia hyviä ystäviä ollenkaan. Välillä olen saanut palautetta, kun en ole ollut kovin hyvä ystävä. Minuun on tiettyyn pisteeseen asti helppo tutustua, mutta syvempään tuntemiseen tarvitsee aikaa.
Ja nyt minä opettelen uutta. Ihmisen kanssa, joka tuli nopeasti yli tuon pisteen. Tuli yli ja läpi, koska minä päästin. Välillä tuntuu, ettei minua ehkä ole edes tarkoitettu tähän, olemaan näin vakavasti. Mietin onko itsenäisyyteni/itsekkyyteni luonteenpiirre, josta edes haluan muuttua. Itsenäisyydestä haluan pitää kiinni, mutta itsekkyydestä voisin luopua. Voinko samalla luopua itsekkyydestä ja pitää kiinni itsenäisyydestä? Pitääkö minun muuttua? Ja jos pitää niin pitääkö liikaa?
Toisaalta taas sellaisina päivinä kuin tämä, minä olen varma tästä. Hänestä, itsestäni ja meistä. Oman itsekkyyteni kanssa painiessani, olen oppinut jotain rakkaudesta. Rakkaus ei ole tunne. Jumala rakastaa minua, vaikka en varmasti aina tuota hänelle hyvää mieltä. Minä rakastan perhettäni, vaikka he välillä ärsyttävät minua valtavasti. Hän näyttää päättäneen rakastaa minua virheistäni huolimatta. Siskon blogista bongasin hänen löytämänsä ajatuksen: Rakkaus on silti, ei siksi. Kaikessa itsekkyydessäni minua silti rakastetaan. Tätä kai se armo on. Täysin ansaitsematonta rakkautta.
Jumalani, auta minua rakastamaan silti, ei siksi. Rakastamaan niin kuin Sinä.
Totta turiset sisko!
VastaaPoistaItsenäisyys on myös kompastuskivi. Ainakin itselle. Tunnistin.
Pidetään kiinni siitä, mikä on hyvää ja kasvetaan sen kanssa, mikä on ei-hyvää. :)