Eräs ystäväni sanoi minulle kerran näin: "Sä oot elänyt niin suojattua elämää. Mulla taas on tavotteena elämässä kokea mahdollisimman paljon." Vaikka tuo lause on sanottu minulle seitsemän vuotta sitten, muistan tilanteen edelleen todella kirkkaasti. Edelleen se herättää minussa yhtä voimakkaan tunnereaktion. Tuon lauseen sanojan kokemukset, joita hän halusi kerätä keskittyivät pääosin juomiseen, juhlimiseen ja kaikkiin hulluihin tempauksiin, mitä sitä humalassa saattoi keksiä.
No kyllä. Minä olen säästynyt kaikilta noilta ryyppykokemuksilta, mutta hetkeäkään en ole kokenut jääväni mistään paitsi. Olen kokenut vanhempien avioeron ja menetin vuoden sisällä molemmat isovanhempani tapaturmaisesti, joten en myöskään koe eläneeni erityisen suojattua elämää.
Tänä keväänä olen kuullut samantapaisen lauseen. Olen liian hyvä kristitty. Noudatan liian tarkkaan Raamatun ohjeita. Toisin sanoen olen liian konservatiivinen. Joidenkin korvaan tämä voisi kuulostaa kohteliaisuudelta, mutta minulle se kuulosti enemmän syytökseltä. Minä olen itse niin hyvä, ettei minun rinnalleni kelpaa kukaan toisin ajatteleva.
Pitääkö se paikkaansa? Olenko minä todella antanut itsestäni niin lainkuuliaisen kuvan, että minusta on tullut armoton? Onko minusta tullut fariseus ihan huomaamattani? Onko minusta tullut toisten tuomitsija, vaikka omasta mielestäni edelleen itse olen eniten armon tarpeessa joka päivä? Näytänkö ulospäin siltä, etten tarvitse armoa ollenkaan, vaan pystyn elämään hyvää elämää ihan omilla voimilla? Ja johtuuko tämä kaikki vain siitä, etten hyväksy kaikkea, mitä tämä maailma hyväksyy? Olenko minä ulospäin pumpulipilvessä kasvatettu kiltti tyttö, jonka pilvi on nostettu muiden ylpuolelle, jotta voin sieltä tarkkailla miten vaikeaa muiden elämä on ja miten suuria virheitä he tekevät?
Jos näin on, niin olen todella, todella pahoillani. Ei minun ole koskaan ollut tarkoitus tuomita ketään. Kyllä minä tiedän, ettei se ole minun oikeuteni eikä onneksi ole minun vastuullani. Minä vihaan kaikkia homo- ja naispappeuskeskusteluja, koska ne erottavat aina. Niissä ainoastaan tuomitaan puolin ja toisin ja se rakkaus unohtuu kokonaan. Minä väitän, ettei tässä maailmassa ole yhtään ihmistä, joka hyväksyisi toiset juuri sellaisina kuin he ovat. Jokainen syyllistyy jossain vaiheessa jonkin asteiseen syrjintään. KAIKKI me tarvitsemme sitä armoa, koska JOKAINEN meistä on perisynnin alainen. Jos minä omalla toiminnallani ja puheillani julistan jotain muuta kuin Kristuksen armoa, silloin olen todella hukassa.
Kaikesta huolimatta en suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, jos jossain asiassa edes jollain tavalla koen pystyväni toteuttamaan Jumalan tahdon. En edes silloin, vaikka se maailman silmissä on hullun vanhanaikainen ja konservatiivinen näkökulma. Rajat on rakkautta lasten kasvatuksessa ja Jumalan lapsina meilläkin on rajat, jotka on tehty meitä suojelemaan. En minä ole erityisemmin koetellut omien vanhempienikaan asettamia rajoja, niin miksi haluaisin koetella Jumalan asettamia rajoja sen enempää kuin tahtomattani teen kuitenkin. Kyllä elämässä tulee tarpeeksi kokemuksia ihan ilman omaa kapinointiakin. Ja minä suhtaudun Raamattuun, kuten eräs pappi neuvoi: Ei se haittaa, vaikket ihan kaikkea ymmärräkään. Nyt sinun täytyy vain totella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti