Meillä on seurakunnassa isosena poika, joka on lapsena ollut paljon varkkaleireillä ja nähnyt siellä jokusen iltaohjelman. Rippikoulussa hän sai työntekijät ärsyyntymään toteamalla lähes joka sketsistä: mä tiiän, miten tää loppuu.
Minulla oli tänäiltana samanlainen olo. Seurakuntaamme tuli vierailulle Tornion kaupunginteatterista setä, joka esitti koko Markuksen evankeliumin kirkkodraamana. Esitys oli kyllä vaikuttava, mutta ehkä hitusen raskas. Huomasin myös ajattelevani aina välillä, tuon isospojan tavoin: mä tiiän, miten tää loppuu.
Minulle Jeesus, ruokkimisihmeet, parannusihmeet, ristinkuolema ja tyhjä hauta ovat olleet tuttuja juttuja lapsesta saakka. En muista sitä hetkeä, jolloin olisin ensimmäistä kertaa kuullut Jeesuksesta tai ymmärtänyt, mitä Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus minulle tarkoittavat. Nämä asiat ja ymmärrys ovat tulleet elämääni pikkuhiljaa. Joskus se aiheuttaa sen, että asiat ovat itsestäänselvyyksiä. Tottakai Jeesuksen piti kuolla, että me pääsisimme taivaaseen. Tietysti Jumala antoi sen tapahtua, koska Hän rakastaa meitä.
Nämä asiat jäävät joskus tiedon tasolle. Minä kyllä tiedän, että Jeesus on kuollut minun puolestani, mutta minusta ei tunnu siltä. Minusta ei myöskään aina tunnu siltä, että tarvitsisin tällaista uhria. Kyllä minä tiedän, ettei usko perustu tunteisiin. Eikä uskonelämä voikaan olla aina mitään valtavaa tunne-elämystä. Mutta välillä kaikessa väsymyksessä, kiiressä ja haastavien työtehtävien keskellä kaipaisin myös tuntea. Minä haluaisin tuntea Jumalan rakkauden. Tuntea hänen huolenpitonsa jokapäiväisessä elämässäni. Haluaisin nähdä niitä ihmeitä, joita tapahtui silloin Jeesuksen elinaikana. Haluaisin vahvistusta uskolleni.
Markuksen evankeliumia kuunnellessani mietin, miltä tuntuisi kuunnella sitä, jos en koskaan olisi kuullut mitään Jeesuksesta. Olisinko jännittyneemmin ja tarkkaavaisemmin kuunnellut mitä seuraavaksi tapahtui? Vai olisinko pitänyt kertomusta tarinana, kuten radiotoimittaja eilen radiossa painotti: pääsiäisen TARINA? Jos kuulisin Jeesuksesta vasta nyt, saisinko sellaisen vahvan uskoontulokokemuksen, joka kantaisi pitkälle eteenpäin? Kokisinko synnintunnon ja tuon valtavan armon jotenkin voimakkaammin? Tuntisinko syntien anteeksiannon luissa ja ytimissä asti? Vai olisiko uskoni perusta sitten vain tuo tunne eikä enää tieto?
Lopulta minun ei auta muu kuin turvautua tietoon silloin kun tunteet puuttuvat. Pikkuhiljaa tapahtunut uskoon kasvaminen on ehkä suojellut minua monissa eri elämänvaiheissa. Ehkä minulle sittenkin riittää, että mä tiiän, miten tää loppuu.
Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Job. 19:25
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti