Lähdin tänään työkaverini mukaan pitämään aamunavausta entiselle ala-asteellemme. Tuo pieni kyläkoulu oli jo silloin pieni, mutta yhä se vain pienenee. Kaikki siellä oli pienempää kuin muistin. Pitkä käytävä, jonka varrella olivat pukuhuoneet ja vessat, olikin vain eteisen lyhyt syvennys. Valtava liikuntasali täyttyi jo muutamasta pulpetista. Kaksi suurinta luokkaa olivat yhdistettyinä saman kokoisia kuin luokkamme lukiossa. Jotenkin se on kuitenkin pysynyt hengissä, kaikkien lakkauttamispaineitten alla, vaikkei oppilaitakaan ole enää koko koulussa kuin kolmisenkymmentä.
Silti siellä oli hyvä käydä. Työkaverini puhui hyvin siitä, kuinka Jumalalla on meille omat suunnitelmansa. Meidän tiemme kohtasivat ensimmäistä kertaa tässä koulussa, kun hän oli oppilaskummini. Sen jälkeen ne kohtasivat seurakuntanuorissa ja nyt töiden merkeissä, työparina. Ihmeellistä, mutta kuitenkin niin suunniteltua.
Tämän nostalgiapläjäyksen jälkeen tultiin sitten rytinällä nykypäivään, kun uudet työpuhelimemme olivat saapuneet. Päinvastaisista toiveista huolimatta minullekin lyötiin käteen älypuhelin. Siinähän se päivä meni mukavasti opetellessa, kuinka sillä voi soittaa tai kuinka puhelimen saa äänettömälle. Ehkä jonain päivänä joudun luopumaan omasta vanhahkosta nokialaisestani ja myöntymään siihen, että on se vaan kätevää kun pääsee nettiin missä vain, milloin vain. Ainakin melkein.
Netistä puheenollen. 4G on täälläpäin yhtäkuin 3G eli käytännössä 2G eli kärsivällisyyttä vaativa.
Kuinka Herra oletkaan tehnyt meistä niin fiksuja olentoja, että tämmöisiä osaamme kehitellä. Kehitellä jotain, mihin ei oma ymmärryksemmekään aina riitä.
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.
Ps. 139:2,6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti