Lämpöä, turvaa ja yhtä hymyä

Hymy on hirmuisen jännä juttu. Joskus se tuntuu kovin vapauttavalta, joskus se tuntuu jähmettyvän kasvoille. Joskus se ei tunnu pyyhkiytyvän pois ollenkaan. Minun kasvoillani sitä on ilmeisesti nähty paljon, koska minut äänestettiin potkijaisissa luokan hymytytöksi.

Hymytytön hymylle on myös ollut syy: hymypoika.

Mitä kertoisin hänestä? Senkö, että hän laittaa mielettömän hyvää ruokaa? Vai että hän puhuu ihanaa etelä-Karjalan murretta? Tämän miehen kohdalla tuntuu jotenkin aina sanat loppuvan kesken.

Lämpöä, turvaa ja hymyä. Niitä hän tuonut elämääni. Kertaheitolla oikein rekkalastillisen. Ja vaikka minä yritän venkoilla aina välillä, niin ei tuo tunnu siitä säikähtävän. Siinä se vain seisoo ja katsoo ja saa minun ajatukset aivan sekaisin.

Ehkä tämä hänen minulle linkittämä biisi kertoo enemmän kaikesta siitä, mitä en itse osaa sanoiksi pukea.

Minä luulin, että tähän vaiheeseen liittyy aina epävarmuus, pelko ja epäilys. Mistä siis tulee tämä hämmästyttävä varmuus? Kuin katsoisi elokuvaa, jonka loppuratkaisun tietää. Ennen minä luulin, mutta nyt minä tiedän.