Oltiin rippileirillä...

Ensimmäinen kesän kolmesta riparista on takana. Tämä on se leiriltäkotiutumispäivä, jolloin olen kärttyinen, väsynyt ja tuntuu niin tyhjältä, kun kukaan ei ole suunnitellut illan ohjelmaa ja kirjoittanut sitä seinälle. Ei tarvitse laskea lippua, eikä ole sketsejä katseltavana. Mitä tämä tällainen elämä on?

Rippileiri on aina niin oma maailmansa. Viikon mittainen elämä, niin kuin kesätyttö sen ilmaisi. Pieni sievä maailma. Minun maailmani. Siinä maailmassa kaikki ovat kavereita. Kaikki jaetaan, kun vietetään 24/7 yhdessä. Kaikki ovat minulle siskoja ja veljiä. Ja täällä saa puhua Jumalasta!

Valitettavasti sekin kupla särkyy aikanaan. Riparin maailmasta on pakko jossain vaiheessa siirtyä takaisin isoon maailmaan. Siihen maailmaan, jossa ongelmat ovat paljon suurempia kuin se, ettei kukaan isosista muistanut laittaa saunaa päälle, tai sitten kun muistivat, niin laittoivat ajastimella saunan lämpiämään kahdeksan tunnin kuluttua.

Minulta kysyttiin leirin lopussa, miksi minä teen tätä työtä. Niin miksi haluan tehdä kirkon nuorisotyötä? Miksi haluan viettää useita viikkoja kesällä leirikeskuksessa kolmenkymmenen teinin kanssa hyttysten syötävänä normaalia alkeellisemmissa oloissa? Miksi haluan lähteä jokavuosi samojen teinien kanssa istumaan usean tunnin matkaa Turkuun vain, jotta voin kuunnella koko viikonlopun pauhaavaa musiikkia, nukkua retkipatjalla koulun lattialla epämukavasti ja aivan liian vähän? Miksi haluan kerrata samoja kristinuskon perusasioita uudestaan ja uudestaan?

Jos asian esittää noin, niin en minä haluakaan. Mutta minä teen tätä työtä, koska kaikessa tuossa koen Jumalan läsnäolon. Ehkä teen tätä työtä, koska se on ainut mitä osaan tehdä. Mutta ehkä tämä on myös työtä, jota varten Jumala on minut suunnitellut. Tässä työssä minä saan jutella nuorten kanssa kaikesta siitä, mikä on tärkeää ja mielenkiintoista: Jumalasta, rakkaudesta, elämästä. Ja kun riparilla en pidä oppitunteja, niin minä pelaan pingistä tai jalkapalloa, saunon ja uin, syön hyvin tai leikin ja katselen hulluja näytelmiä. Tämä kaikki on parasta mitä voin kuvitella, ja jotkut hullut vielä maksavat minulle siitä, että teen niin.

Ehkä tämä on keskenkasvuisten työtä, mutta minähän valmistunkin Peter Pan -syndroomaisten leikkikoulusta, niin kuin joku on rakasta opinahjoamme joskus nimittänyt.

Sanokaa mitä sanotte, mutta minulla on maailman paras työ!

Riparin ykkösbiisi! Tähän oli kiva herätä joka aamu :)