Tällaista kesää en olisi osannut odottaa enkä toivoa. En tällaista iloa, en tällaisia hetkiä, en tällaisia tunteita. Ennen tätä kesää minun oli hyvä asua kaupungissa. Sinne olin rakentanut kodin, ihan oman kodin. Siellä oli omat ystävät, omat tavarat ja oma elämä. Minut on kuitenkin nykäisty takaisin juurilleni. Tänä kesänä koti vaihtoi paikkaa.
Kodin luominen suureen kaupunkiin oli helpompaa, kun unohti, miltä metsässä tuoksuu. Kun ei muistanut millaista on, kun ei tarvitse lukita ovia yöksikään. Kun ei muistanut miten mukavaa on kun kaikki tuntevat kaikki. Kun unohti mitä on asua maalla.
Nyt muistan taas. Muistan miltä tuntuu kävellä pihassa ja poimia omenoita ja mustaherukoita. Muistan mitä on lähteä iltakävelylle metsään ja löytää uusi vattupaikka. Muistan mitä on nostaa kättä jokaiselle vastaantulijalle, koska kaikki ovat tuttuja.
Jos voisin, laittaisin tämän kesän purkkiin ja avaisin sen aina kun meinaan unohtaa. Koti on taas maalla ja kaupunkiin on ehkä vaikeampi mennä, mutta minä voin paremmin kun tiedän, etten kuulu sittenkään sinne junien ja asfalttiviidakon keskelle. Minä kerään kotoa mukaan marjat ja omenat, talletan kodin puhetapaan ja pidän kiinni kodin ihmisistä. Tulen kotiin aina kun voin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti