Aikansa kaikella

Aika kului niin nopeasti. Koko ajan oletimme että sitä olisi enemmän. Ei sinun aikasi ole vielä. Tulen sitten ensi kerralla, kuukauden päästä. Hoidetaan se homma sitten. Sitten kerron mitä minulle merkitset. Onhan meillä aikaa.

Yksi puhelu ja aika pysähtyi. Ei voi olla totta! Ei sinun aikasi pitänyt olla vielä. Ei tänään, ei vielä, ei tällä tavalla. Meillä piti olla enemmän aikaa. Ainakin ensi kesään. Ensi jouluun.

Seuraava viikko oli kokonainen elinikä. Päivät olivat vuosia. Tunnit kuukausia. Vanhenin silmissä. Oli aika ymmärtää ja käsittää. Aikaa surra. Milloin olen surrut tarpeeksi? Mikä on minun suruaikani?
Aika kulkee väkisin eteenpäin. Pakottaa jatkamaan silloinkin, kun tunnen, etten kestä enää sekuntiakaan. Sitkeästi eteenpäin niin kauan että helpottaa.

Jonkin ajan kuluttua suru tulee yhä harvemmin. Nauru ja rakkaat muistot useammin. Aika tekee tehtäväänsä. Mutta tuleeko koskaan sitä aikaa, ettei enää ole ikävä? Tuskin, mutta ehkä joku päivä se ei enää satu. Ainakaan näin kovaa.

Lopulta tajuan. Ainut aika mikä meille on luvattu on nyt.

Ainoa lohtuni tässä kaikessa: Kaikki aika on Isän kädessä.

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä ja aika kuolla, aika on istuttaa ja repiä maasta,
aika surmata ja aika parantaa, aika on purkaa ja aika rakentaa,
aika itkeä ja aika nauraa, aika on valittaa ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä ja aika ne kerätä, aika on syleillä ja aika olla erossa,
aika etsiä ja aika kadottaa, aika on säilyttää ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki ja aika ommella yhteen, aika olla vaiti ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.
Saarn. 3:1-8